Aakkosjärjestys

Aakkosjärjestys on vakiintuneeseen aakkoston kirjainten järjestykseen perustuva kirjainsarjojen järjestys. Aakkostusta käytetään etenkin sanojen, nimien ja muiden kirjainsarjojen luetteloinnissa.^[1]

Aakkosten järjestys eri kielissä

Latinalaisen kirjaimiston järjestys on ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZ. Latinalaisia kirjaimia käyttävien kielten aakkosten järjestykset saattavat poiketa toisistaan huomattavasti etenkin niiden kirjainten osalta, jotka eivät kuulu klassisen latinan aakkosiin.

Suomen kielen perusaakkosten järjestys on ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVXYZÅÄÖ, ruotsin kielen mukaisesti. Kirjain W aakkostetaan suomenkielisessä aineistossa yhdessä V:n kanssa, sillä ne käsitetään samaksi kirjaimeksi. Erikseen V ja W voidaan aakkostaa monikielisessä aineistossa, kuten puhelinluettelossa. Useimmat tarkemerkit jätetään aakkostettaessa huomiotta. Ü ja Ű aakkostetaan ääntämistään mukaillen kuten Y, ja Õ ja Ő aakkostetaan kuten Ö.^[1]

Viron aakkoset päättyvät SŠZŽTUVWÕÄÖÜXY.^[2] Saksan aakkosissa Ö on O:n tarkkeellinen variantti,^[3] mutta unkarin aakkosissa se on itsenäinen, heti O:n jäljessä seuraava kirjain.^[4]

Eurooppalaisen standardin EN 13710 mukaan Ä ja Å aakkostetaan A:n kanssa ja Ö O:n kanssa. Standardin suomalainen versio SFS-EN 13710 noudattaa suomen kielen aakkosjärjestystä.^[1]

Ei-latinalaisilla kirjoitusjärjestelmillä on omat tapansa järjestää kirjoitusmerkkinsä. Tämä on näkynyt konkreettisesti vuodesta 1988 alkaen esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Kiinassa järjestettyjen olympialaisten avajaisseremonioissa, joissa eri maiden joukkueet marssivat kentälle järjestäjämaan käyttämässä, länsimaille oudossa järjestyksessä.^[5]

Kirjastokokoelmia järjestettäessä voidaan joutua tilanteeseen, jossa on aakkostettava erikseen latinalaisin, kyrillisin, kreikkalaisin ynnä muin kirjaimistoin laadittuja teoksia.

Aakkostus

Kirjainsarjat pannaan aakkosjärjestykseen eli aakkostetaan ensisijaisesti ensimmäisen kirjaimen mukaan (suomen kielessä ensimmäisiksi A-alkuiset sanat, sitten B-alkuiset ja niin edelleen), sitten toisen kirjaimen mukaan (esimerkiksi AA-alkuiset sanat ennen AB-alkuisia) ja niin edelleen.

Sanoittaisessa aakkostuksessa sanaväli käsitetään merkiksi, joka on kaikkien muiden merkkien edellä aakkosjärjestyksessä. Kirjaimittaisessa aakkostuksessa sanaväliä ei oteta lainkaan huomioon, eli peräkkäiset sanat aakkostetaan kuin ne olisi kirjoitettu yhteen.^[1]

Ihmisten nimet aakkostetaan yleensä ensisijaisesti sukunimen ja toissijaisesti etunimen mukaan. Sukunimien etuliitteiden aakkostussäännöt ovat monimutkaiset.^[1]

Senkin jälkeen, kun aakkosten järjestys oli jo vakiintunut, kirjat ja niiden sisältö järjesteltiin vielä vuosisatojen ajan muilla tavoin kuin aakkostamalla. Jos asiat joskus aakkostettiinkin, ne aakkostettiin ensimmäisen vuosituhannen aikana vain ensimmäisen kirjaimen mukaisiin ryhmiin, mutta muita kirjaimia ei otettu lainkaan huomioon. Vasta keskiajalla alkoi yleistyä ensin kahden, sitten kolmen ensimmäisen kirjaimen mukainen aakkostaminen. Koko sanan mukainen aakkostaminen yleistyi vasta vuosisatoja myöhemmin, mutta nykyaikana se on käytännössä ainoa tapa aakkostaa.^[6]

1900-luvulle tultaessa lähes kaikki painetut sanakirjat ja muut hakuteokset oli aakkostettu. Tietokoneiden ja internetin myötä aakkostus on kuitenkin 2000-luvulla menettänyt merkitystään. Esimerkiksi Wikipediassa artikkelit löytyvät ensisijaisesti muilla tavoilla kuin selaamalla aakkostettua luetteloa, samoin kuin puhelinnumerot sähköisessä puhelinluettelossa.^[5]

Eri kirjaimistojen vertailua

Latinalaista aakkostoa käyttävien kielten aakkosjärjestys perustuu korkeintaan pienin kielikohtaisin muunnoksin jo latinassa käytettyyn järjestykseen, se kreikkalaiseen aakkostoon ja kreikkalainen edelleen foinikialaiseen kirjaimistoon ja sitä kautta seemiläisten kielten vanhoihin abjad-kirjoitusjärjestelmiin. Seemiläisten käyttämän järjestyksen alkuperäistä syytä ei tiedetä, mutta järjestyksiä oli alkuun kaksi erilaista:

1. pohjoisen eli kanaanilaisen lineaarin käyttämä järjestys,^[7] joka on periytynyt kaikkiin nykyisin käytettyihin aakkostoihin ja abjadeihin – paitsi latinalaiseen, kreikkalaiseen, kyrilliseen, georgialaiseen^[8] ja armenialaiseen^[9] myös esimerkiksi heprean^[10] ja arabian^[11] kirjoitusjärjestelmiin
2. eteläisen lineaarin käyttämä järjestys, jota käyttivät Etelä-Arabian muinaiset kirjoitusjärjestelmät ja nykyään edustaa Etiopiassa käytetty ge’ez.^[12]

Kumpikin järjestys on muuttunut noin 4 000 vuoden aikana eri kieliin levitessään vain vähän. Uudet kirjaimet on yleensä sijoitettu joko aakkoston loppuun tai paikalle, josta aiemmin on poistettu jokin kirjain.^[13]

Kirjainten vastaavuutta järjestelmien välillä ei aina ole helppoa havaita. Ensinnäkin foinikiaa kirjoitettiin oikealta vasemmalle, ja kun kreikkalaiset vaihtoivat suunnan myöhemmin pysyvästi vasemmalta oikealle, moni kirjain käännettiin pystyakselin suuntaiseksi peilikuvakseen.^[14] Lisäksi foinikian kirjainten (nimet ja) tarkat äännearvot perustuvat rekonstruktioon. Merkinnät kuten [ṭ] osoittavat ennen kaikkea, että kyse on jonkinlaisesta t:n sukuisesta äänteestä, ts. tarketta ei voi suoraan tulkita jonkin transkriptiojärjestelmän kuten IPAn merkinnäksi.

Pohjoisen järjestyksen suhteet nykyisessä kreikkalaisessa, latinalaisessa ja kyrillisessä kirjaimistossa ovat pääpiirteissään seuraavat:

foin.	nimi	kr.	lat.	kyr.	huomioita
’ālef	’ālef	Α	A	А	foinikiassa [ʔ], joka kreikassa muutettiin vokaaliksi
				Б	(lisäys kyrilliikkaan, ks. tekstiä)
bēt	bēt	Β	B	В	kr. [b] alkuperäinen, [v] myöhäisempi
gīmel	gīmel	Γ	C	Г	[ɡ] alkuperäinen, [k] etruskeilta
dālet	dālet	Δ	D	Д
hē	hē	Ε	E	Е	foin. [h] muutettiin kr. vokaaliksi [e]
wāw	wāw	(Ϝ)	F		kr. digamma [w] tai [ʋ] > etruskeilla [f]
				Ж	(lisäys kyrilliikkaan, ks. tekstiä)
zajin	zajin	Ζ	G	З	latinan uusi G-kirjain aiemmin poistetun Z:n paikalla
ḥēt	ḥēt	Η	H		[h] myös kr. murteittain vaikka yleisemmin [ɛː]
ṭēt	ṭēt	Θ			foin. [ṭ] > kr. [tʰ]
yōd	yōd	Ι	I	И	foin. [j], kr. [i] tai [j]
			J	Й	keskiaikainen lisäys latinalaiseen aakkostoon
kaf	kaf	Κ	K	К
lamed	lamed	Λ	L	Л
mēm	mēm	Μ	M	М
nūn	nūn	Ν	N	Н
sāmek	sāmek	Ξ
‘ayin	‘ayin	Ο	O	О	foin. [ʕ] > kr. [o]
pē	pē	Π	P	П
ṣādē	ṣādē	(Ϻ)			foin. [ṣ] > kr. san, toinen [s], poistettiin varhain, etr. [ś]
qōf	qōf	(Ϙ)	Q		foin. [q], kr. koppa, poistettiin varhain, etr. [k]
rēš	rēš	Ρ	R	Р
śīn	śīn	Σ	S	С	foin. [ś] tai [ʃ] > kr. [s]
tāw	tāw	Τ	T	Т
			U		(erotettu V:stä myöhemmin)
		Υ	V	У	kr. [u]- ja [y]-ääntämykset vaihtelivat
			W		(erotettu V:stä myöhemmin)
		Φ		Ф
		Χ	X	Х	kr. joko [ks] tai (yleisemmin) [kʰ]
		Ψ
		Ω
			Y		uudelleenlainattu ypsilon kr. lainasanoja varten
			Z		roomalaiset poistivat ensin ja lisäsivät myöhemmin loppuun
				Ц
				Ч
				Ш
				Щ
				Ъ
				Ы
				Ь
				Э
				Ю
				Я

Valtaosin kreikkalainen, latinalainen ja kyrillinen järjestys vastaavat varsin suoraan toisiaan.

• Kreikan beeta ääntyi alkuaan [b] mutta jo myöhäisantiikissa [v],^[15] minkä vuoksi se kyrilliikkaan omaksuttiin [v]:nä. Kyrilliikkaan lisättiin sen edelle uusi kirjain osoittamaan slaavilaisten kielten tarvitsemaa [b]:tä.^[16]
• Kreikan aakkosten kolmas kirjain oli alkuperäinen [ɡ]:n merkki, mutta koska etruskissa ei ollut soinnillisia klusiileja, etruskit omaksuivat sen ensisijaiseksi [k]:n merkiksi, mikä periytyi latinaan. Aluksi latinassa C merkitsi sekä [k]:ta että [ɡ]:tä, mutta myöhemmin lisättiin C:hen tarke osoittamaan [ɡ]:tä, jolloin syntyi G. Uusi kirjain sijoitettiin paikalle, josta aiemmin oli poistettu latinassa turha Z.^[17]
• Kyrilliikkaan lisättiin koptin kirjoituksesta lainattu Ж samankaltaisen äänteen З:n edelle.^[16]
• Foinikiassa sāmek merkitsi [s]:ää, mutta kreikkalaiset merkitsivät sillä [ks]-konsonanttiyhtymää. Kaikissa varhaisissa kreikan kirjoitusmurteissa kirjainta ei ollut. Etruskeilla se saattoi vielä esiintyä [ʃ]:n merkkinä, mitä latinassa ei tarvittu, joten roomalaiset poistivat sen.
• Foinikian ṣādē lainautui kreikkaan san-kirjaimeksi, joka poistettiin varhain, mutta ei ennen kuin sen ehtivät lainata etruskit, joilla se merkitsi [ś]:ää, mitä latinassa ei tarvittu, joten roomalaiset poistivat sen.
• Foinikian qōf osoitti erillistä soinnitonta uvulaariklusiilia [q], ja ilmeisesti sitä mukaillen kreikassa oli alkuaan ilmeisesti takaista [k]:ta osoittanut koppa (tai qoppa), vaikka kreikassa ero oli allofoninen. Kirjain säilyi riittävän pitkään ehtiäkseen lainautua etruskiin ja sitä kautta latinan Q-kirjaimeksi.^[14]
• Kreikan ypsilon osoitti alkuaan äänneympäristön mukaan joko [u]- tai [y]-vokaalia (jotka olivat allofoneja). Myöhemmin myös [v] oli mahdollinen ääntämys.^[15] Samoin etruskissa ja latinassa oli vain yksi kirjain, V, osoittamassa joko [u]-vokaalia tai [v]-konsonanttia.^[17] Keskiaikana ja sen jälkeen latinalaiseen vakiintuivat eri tavoin U ja W, jotka sijoitettiin aakkosiin V:n ympärille. Y:n roomalaiset lainasivat uudelleen kreikasta aakkosten silloiseen loppuun kreikkalaisia lainasanoja varten, ja Z sijoitettiin myöhemmin sen jälkeen samassa tarkoituksessa.
• Ypsilonista loppuun kreikkalaiset kirjaimet (fii, khii, psii ja oomega) ovat kreikkalaisten lisäyksiä, joille ei ole ainakaan suoraa foinikialaista edeltäjää, ja siellä järjestys eri jatkajien välillä vaihtelee eniten.^[14]
• Kreikassa khii vaihteli murteittain siten, että vaikka [kʰ] oli yleinen ääntämys, euboialaisessa ja ennen kaikkea läntisten siirtokuntien ääntämyksessä esiintyi [ks], mistä etruskit sen luultavasti lainasivat [ks]:nä.^[15]

Lähteet

• Flanders, Judith: A Place for Everything: The Curious History of Alphabetical Order. Picador, 2020. ISBN 978-1-5098-8159-8

Viitteet

1. Jukka K. Korpela: Aakkosjärjestys. Nykyajan kielenopas.
2. Kokla, Paul ym. (toim./koost.): Virolais-suomalainen sanakirja. Eesti-soome sõnaraamat. Suomalaisen kirjallisuuden Seuran toimituksia/Soome Kirjanduse Seltsi toimetused 301, s. XI. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/Soome Kirjanduse Selts, 1971.
3. Hirvensalo, Lauri: Saksa–suomi suursanakirja. Grosswörterbuch Deutsch–Finnisch. Kuudes painos. s. V, 913. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1993. ISBN 951-0-18823-9
4. Papp, István – Jakab, László: Magyar-finn szótár. Unkarilais-suomalainen sanakirja. Második kiadás/Toinen painos, s. 600, 614. Budapest: Akadémiai Kiadó, 1993. ISBN 963 05 6594 3 (unkariksi, suomeksi)
5. Flanders 2020, ”10. Y is for Y2K.”
6. Flanders 2020, ”1. A is for Antiquity.”
7. O’Connor, M.: Epigraphic Semitic scripts. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 88–119. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
8. Holisky, Dee Ann: The Georgian alphabet. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 364–369. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
9. Sanjian, Avedis K.: The Armenian alphabet. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 356–363. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
10. Goerwitz, Richard L.: The Jewish scripts. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 487–498. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
11. Bauer, Thomas: Arabic writing. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 559–563. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
12. Haile, Getatchew: Ethiopic writing. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 569–576. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
13. Matt Soniak: Why Are the Letters in ABC Order? Mental Floss. 17.10.2011. Viitattu 14.7.2022.
14. Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 261–270. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
15. Threatte, Leslie: The Greek alphabet. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 271–280. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
16. Cubberley, Paul: The Slavic alphabets. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 346–355. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
17. Bonfante, Larissa: The scripts of Italy. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 297–311. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.