Abu Salimin vankila (arab. سجن أبو سليم) on Tripolissa, Libyassa sijaitseva tarkoin vartioitu vankila. Vankila tuli tunnetuksi Muammar Gaddafin vallan aikaisista ihmisoikeusrikkomuksista. Vankeja vammautui ja kuoli siellä pahoinpitelyihin ja kidutuksiin. Vuoden 1996 vankilakapina kukistettiin niin, että yli 1 200 vankia teloitettiin ampumalla. Libyan sisällissodassa kapinalliset vapauttivat kaikki vangit.
Vankilassa oli sekä rikollisia että oppositioaktivisteja. Vankilaan joutumisen syyksi riitti pelkkä Gaddafin arvostelu. Gaddafin aikana vankien olot vaihtelivat huomattavastikin riippuen ajasta, vangitsemisen syystä ja vartijoista. Huonoiten kohdeltiin jihadisteja[1]. Usein vangeilta evättiin riittävä ravinto ja lääkärinhoito, ja heitä myös kidutettiin kuoliaaksi[2].
Vuonna 1996 Abu Salimin vankilassa oli noin 1 600–1 700 vankia oloissa, joista vangit olivat vihaisia. Jotkut vangit saivat 1995 salakuljetettua vankilaan taatelin sisällä rautasahan[3]. Vankeja pakeni vuonna 1995 kahteen otteeseen. Vartijat kostivat paon koventamalla rangaistuksia. Tätä kesti vuoden ajan. Muutamaa kuukautta ennen kapinaa vankilan olot huononivat, kun jossain päin Libyaa oli islamilaisen LIFG:n kapina. Vartijat muuttuivat yhä aggressiivisemmaksi[3]. Vangit suunnittelivat kapinaa viikkokausia. He halusivat kaapata vartijoita panttivangeiksi ja näiden avulla yrittää parantaa vankilan oloja.
Eräässä sellissä vangit hyökkäsivät 28. heinäkuuta 1996 aseistamattoman, ruokaa tuovan vartijan kimppuun. Tätä vartijaa pidettiin erityisen julmana. Hyökkääjillä oli keppejä ja putkia. He ajoivat takaa vartijaa[3], joka pääsi pakoon. Vangit tappoivat erään lempeämmän vartijan[4]. He saivat tältä avaimet. Nyt vangit aukoivat muita sellejä niin paljon kuin pystyivät[5]. Pian satoja vankeja oli vapaana vankilan sisällä[6].
Vartijat alkoivat ampua katolta käsin vankeja ja surmasivat ainakin kuusi. Pian vankilanjohtaja julisti, että jokainen sellinsä jättänyt voitaisin ampua. Johtajan kanssa vangit eivät halunneet neuvotella. Vangit vaativat Gaddafin lankoa ja turvallisuuspäällikköä Abdullah al-Sanussia puheisin kanssaan[4]. Vaikka Sanussi olikin yksi Libyan pelätyimpiä miehiä ja tunnettu julmuudestaan, vankien piti neuvotella jonkun merkittävän henkilön kanssa. Sanussi saapuikin paikalle, kuten myös Gaddafin erikoisjoukkojen komentaja Abdullah Mansour. Sanussi käski vihaisena lopettamaan vankien tappamisen, mutta myös uhkasi vankeja hävittäjähyökkäyksellä, joka panisi vankilan maan tasalle. Vangit vaativat parempaa ruokaa ja perheensä tapaamisoikeutta. Vankilakapina loppui.
Yli sata vankia lähti busseilla nähtävästi sairaalaan[7], mutta bussit ajoivat vankilan taakse, jossa vangit teloitettiin konepistoolein[7]. Karanneita vankeja siirrettiin siviilipuolelta sotilaspuolelle. Mutta kaikki eivät mahtuneetkaan sinne. Vartijat ajoivat sellistään karanneita ja ilmeisesti muitankin vankeja sisäpihoille. Sitten vartijat heittivät eräälle vankeja täynnä olevalle sisäpihalle kranaatin. Erikoisjoukot alkoivat nyt tulittaa vankeja jatkuvasti katolta Kalašnikoveilla, konepistooleilla ja konekivääreillä[6][8]. Myös selleissä olevia vankeja ammuttiin. Ampumista kesti pari tuntia. Sen jälkeen joukot tappoivat pistooleilla haavoittuneita. Seuraavana päivänä vartijat ja vangit alkoivat siivota ruumiita ja verijälkiä. Ruumiit pantiin vankilan ulkopuolelle joukkohautaan, joka myöhemmin peitettiin sementillä. Verilöylyssä kuoli 29. heinäkuuta 1 270 vankia, ja 500 jäi eloon.[9].
Viranomaiset kiistivät alussa koko tapahtuman. Vuonna 2004 Gaddafi myönsi vankilakapinan tapahtuneen kertoen siitä monia yksityskohtiakin. Hän sanoi kuitenkin osan vangeista paenneen ja vankien varastaneen aseita vartijoilta, ja monien vankien kuolleen poliisin ja vankien välisissä tulitaisteluissa. Vuonna 2005 asiaa pantiin tutkimaan komitea, joka ei tehnyt mitään. Yritys nostaa oikeusjuttu joukkomurhasta vastuunalaisia vastaan kariutui. Gaddafin poika Saif al-Islam myönsi suuren välikohtauksen tapahtuneen ja surmattujen perheiden joutuneen kärsimään. Salainen poliisi valvoi joukkomurhan omaisten mielenosoitusta. Vuonna 2009 oli määrä tehdä virallinen tutkimus, jonka tarkoitus ei ollut jakaa oikeutta vaan päästä sovintoon. Tämä tapahtui tarjoamalla surmattujen perheille rahakorvauksia, joita vastaan perheet eivät sitten haastaisi viranomaisia oikeuteen[10].