Anita Garibaldi
| Anita Garibaldi | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 30. elokuuta 1821 Laguna, Brasilia |
| Kuollut | 4. elokuuta 1849 (28 vuotta) Mandriole, Ravenna, Italia |
Ana Maria de Jesus Ribeiro da Silva (tunnetaan parhaiten nimellä Anita Garibaldi; 30. elokuuta 1821 – 4. elokuuta 1849) oli italialaisen vallankumouksellisen Giuseppe Garibaldin brasilialainen vaimo ja toveri. Heidän kumppanuutensa kuvasi 1800-luvun romanttisuuden ja vallankumouksellisen liberalismin henkeä.
Lapsuus ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ana Maria "Anita" de Jesus Ribeiro da Silva syntyi Azorien portugalilaista alkuperää olevaan, paimen- ja kalastajaperheeseen Lagunassa, Etelä-Brasilian Santa Catarinassa, vuosi ennen maan itsenäistymistä Portugalista. Anitan ollessa 14-vuotias vuonna 1835, hänet pakotettiin naimisiin Manuel Duarte Aguiarin kanssa, joka jätti hänet liityttyään keisarilliseen armeijaan.
Elämä Giuseppe Garibaldin kanssa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Giuseppe Garibaldista, alun perin nizzalaisesta merimiehestä, tuli Italian kansallismielinen vallankumouksellinen. Hän oli paennut Euroopasta vuonna 1836 ja taisteli separatistisen tasavallan puolesta Etelä-Brasiliassa (Ragamuffinin sota). Kun nuori Garibaldi ensimmäisen kerran näki Anitan, hän pystyi vain kuiskaamaan tälle: "Sinä olet minun." [1] Anita liittyi Garibaldin seuraan tämän laivalle Rio Pardolle lokakuussa 1839. Kuukautta myöhemmin hän sai tulikasteen Imbituban ja Lagunan taisteluissa taistelemalla rakastajansa rinnalla.
Taitavana hevosnaisena Anitan sanotaan opettaneen Giuseppeä Etelä-Brasilian, Uruguayn ja Pohjois-Argentiinan tasankojen gauchokulttuurista. Yksi Garibaldin tovereista kuvaili Anitaa "yhdistelmänä kahdesta alkeisvoimasta... miehen voimasta ja rohkeudesta sekä naisen viehätyksestä ja hellyydestä, mikä ilmenee rohkeudesta ja voimasta, jolla hän oli helittanut miekkaana ja hänen kaunista soikeista. kasvoista, joita tasapainottavat hänen silmiensä poikkeuksellinen pehmeys."
Curitibanosin taistelussa Garibaldi joutui eroon eturintamasta menettäen yhteyden Anitaan, jonka kilpailijaryhmä vangitsi. Vankeudessa vartijat kertoivat Anitalle, että Garibaldi oli kuollut, mistä Anita oli hyvin ahdistunut, niin rakkaansa kuin odottamansa lapsen puolesta, jota Garibaldi ei koskaan näkisi. Anita kysyi voisiko hän etsiä Garibaldia taistelussa kuolleiden joukosta. Hänen annettiin etsiä, mutta Anita ei löytänyt tätä. Tämä antoi toivoa Anitalle, joka jonkin ajan kuluttua pakeni ratsastaen leirin hevosella. Sotilaat ajoivat häntä takaa. Hänen vangitsijansa esimiehen käskystä heidän oli palattava kuolleina tai elävinä. He ampuivat ja tappoivat hevosen. Anita tuli sitten Canoas-joen varrelle, johon hän hämmästyttävästi kahlasi. Sotilaat ajattelivat, ettei hän selviä ja jättivät hänet kuolemaan. Anita vietti neljä päivää vaellellen ilman ruokaa ja juomaa metsässä, kunnes löysi joukon ihmisiä, jotka tarjosivat hänelle ruokaa. Lopulta hän sai yhteyden kapinallisiin, ja kohtasi Garibaldin kanssa Vacariassa. Muutamaa kuukautta myöhemmin heidän ensimmäinen lapsensa Menotti (1840–1903) syntyi. Hän syntyi kallo epämuodostuneena, mikä johtui iskuista, jotka Anita sai, kun hän putosi hevosen selästä paetessaan Brasilian leiriltä. Menottista tuli myös vapaustaistelija, ja hän seurasi isäänsä tämän sotaretkillä Italiassa. Hänet nimettiin italialaisen patriootin Ciro Menottin mukaan. Garibaldit saivat kolme Montevideossa syntynyttä lasta, Rosita (1843–1845), Teresita (1845–1903) ja Ricciotti (1847–1924). Huolimatta siitä, että Giuseppe Garibaldilla oli naiseikkailuita, Garibaldien suhde oli riidoista huolimatta intohimoinen rakkaussuhde.
Vuonna 1841 pariskunta muutti Uruguayn pääkaupunkiin Montevideoon, jossa Giuseppe Garibaldi työskenteli kauppiaana ja koulumestarina ennen kuin aloitti Uruguayn laivaston komentamisen vuonna 1842 ja nosti "italialaisen legioonan" maan sotaan Argentiinan diktaattoria Juan Manuel de Rosasia vastaan . Anita osallistui Garibaldin rinnalla vuonna 1847 Montevideoon puolustamiseen Argentiinaa ja hänen liittolaistaan, uruguaylaisten entistä presidenttiä Manuel Oribea vastaan .
Anita ja Giuseppe menivät naimisiin 26. maaliskuuta 1842 Montevideossa.
Kuolema kampanjoidessa Italiassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Anita seurasi Garibaldia ja hänen punapaitaista legioonaansa takaisin Italiaan liittymään vuoden 1848 vallankumouksiin, joissa hän taisteli Itävallan imperiumin voimia vastaan. Helmikuussa 1849 Garibaldi liittyi vastajulistetun Rooman tasavallan puolustamiseen napolilaista ja ranskalaista, paavin valtion palauttamista tavoitellutta sekaantumista vastaan. Anita liittyi aviomiehensä taisteluun Rooman puolustamiseksi; kaupunki joutui Ranskan piirittämäksi 30. kesäkuuta. Myöhemmin hän pakeni Garibaldin legioonan kanssa Ranskan ja Itävallan joukkoja. Raskaana ja sairaana malariasta hän kuoli 4. elokuuta 1849 klo 19.45 miehensä syliin Guicciolin tilalla Mandriolessa lähellä Ravennaa, Italiassa traagisen vetäytymisen aikana. Hänen ruumiinsa oli kiireesti haudattava, ja myöhemmin koira kaivoi sen ylös. [2]
Anita pysyi läsnä Garibaldin sydämessä koko tämän elämän ajan. Ehkä hänen muistonsa mielessä hän etsi Perussa 1850-luvun alussa matkustaessaan karkotettua ja köyhää Manuela Sáenzia, Simón Bolívarin kumppania . Vuosia myöhemmin, vuonna 1860, kun Garibaldi ratsasti Teanoon tervehtimään Victor Emanuel II: ta yhdistyneen Italian kuningasta, hänellä oli Anitan raidallinen huivi harmaan eteläamerikkalaisen ponchonsa päällä.
Perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Anita Garibaldi on brasilialaisen tasavaltalaisuuden symboli, ja hänet tunnustettiin kansalliseksi sankarittareksi Brasilian valtakunnan kaatumisen jälkeen. Brasiliassa on hänen nimeään kantavia kaupunkialueita ja Lagunassa hänen muistolleen omistettu museo.
Mussolini hyödynsi myös hänen perintöään. Vuonna 1929 Vatikaani pyysi epävirallisesti poistamaan Anitan aviomiehen patsaan Gianicolon huipulta. Mussolini vastasi, ettei hän suostu poistamaan Giuseppen patsasta, ja että hän pystyttää myös uuden Anitan patsaan samalle kukkulalle. Patsaan pystyttämistä Gianicoloon Roomassa juhlittiin kolmen päivän muistojuhlissa. Ensimmäisenä päivänä Anitan jäännökset siirrettiin Genovasta Roomaan. Toisena päivänä hänen jäännöksensä vietiin hänelle rakennetun muistomerkin jalustaan Janiculumille lähellä miehensä ratsastajapatsasta. Kolmantena päivänä Mussolini vihki virallisesti muistomerkin. Patsas kuvaa Anita Garibaldia, joka on hevosen satulassa pitäen poikavauvaa vasemmalla käsivarrellaan samalla kun hän pitelee pistoolia oikeassa kädessään johtaesssaan miehensä armeijan voittoon.
Anita Garibaldi on aiheena vuoden 1952 historiallisessa elokuva Punaiset paidat, jossa häntä näyttelee Anna Magnani. Ana Paula Arósio esitti Anitaa vuoden 2013 historiallisessa draamaelokuvassa Anita e Garibaldi.
Muodollisen koulutuksen puuttuessa Anita Ribeiro Garibaldi jätti vain saneltuja muistiinpanoja kokemuksistaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Giuseppe Garibaldi kuvasi häntä omassa elämäkerrassaan. Anthony Valerion romanttisen elämäkerran englanninkielinen käännös on nykyinen vakiolähde.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- "Anita Garibaldi" -sivusto, jota isännöi Universidade do Estado de Santa Catarina - UDESC, Florianópolis, Brasilia
- Anita Garibaldi: Guerrillera en América del Sur, Heroína de la Unidad Italiana, kirjoittanut Julio A. Sierra (2003).
- Anita Garibaldi: Elämäkerta, kirjoittanut Anthony Valerio (2000).
- Anita Garibaldi: Uma Heroína Brasileira, kirjoittanut Paulo Markun (1999).
- Anita, Anita: Garibaldi uudesta maailmasta, Dorothy Bryantin romaani (1993).
- Garibaldi e Anita: Corsari, kirjoittanut Lucio Lami (1991).
- L'Amazzone Rossa, kirjoittanut Giuseppe Marasco (1982).
- Aninha do Bentão, kirjoittanut Walter Zumblick (1980).
- Olen rakkaani: Anita Garibaldin elämä, Lisa Sergio (1969).
- Anita Garibaldi, kirjoittanut Giuseppe Bandi (1889).
- Omaelämäkerta, kirjoittanut Giuseppe Garibaldi, käännös. A Werner (1971, 1889).
- Garibaldin muistelmat, kirjoittanut Giuseppe Garibaldi ja Alexandre Dumas (1931, 1861)
- Anita Garibaldi - vita e morte (elämä ja kuolema), kirjoittanut Isidoro Giuliani ja Antonio Fogli. Toim. Marcabò (2001)
- Marloes Geboers - 'Anita Garibaldin visuaalinen esitys sosiaalisessa mediassa' julkaisussa: emotionaaliset hashtagit (2018). Winterschoolin datasprint (Amsterdam).
- Maarten van Gestel - Anita Garibaldin pelaaminen (NRC 2018).
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Valerio, Anthony. Anita Garibaldi, A Biography. Westport: Praeger Publishers, 2000. ISBN: 0-2759-6937-1. 240 pp. politicalscience.cos.ucf.edu. Arkistoitu 25.2.2007. Viitattu 23.2.2007.
- ↑ Garibaldi's Worst Hours - Beachcombing's Bizarre History Blog strangehistory.net. 24-10-2010.
| ||||||||||||||||||
