Baijerin perimyssota | |||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|
Baijerin perimyssodan merkittävimmät taistelupaikat nykyisessä Tšekissä. Kartalle on merkitty valtioiden nykyiset rajat.
| |||||||
| |||||||
Osapuolet | |||||||
Baijerin perimyssota oli Baijerin vaaliruhtinaskunnan vallanperimykseen liittynyt perimyssota, jota käytiin heinäkuusta 1778 toukokuuhun 1779. Sodan toisena osapuolena oli Baijerin alueita tavoitellut Habsburgien valtakunta (Itävalta), toisena osapuolena Habsburgien laajentumispyrkimyksiä vastustaneet Preussi, Saksi ja Baijeri.
Baijerin vaaliruhtinas Maksimilian III Joosef kuoli vuonna 1777 lapsettomana, jolloin Baijeria hallinnut Wittelsbachin suvun päähaara sammui. Lähin kruununperijä oli suvun toiseen haaraan kuulunut Pfalzin vaaliruhtinas Kaarle Teodor, joka myös oli sukuhaaransa viimeinen ja jolla ei ollut avioliitosta syntyneitä lapsia. Yllättävässä tilanteessa Itävallan kanssahallitsijana äitinsä Maria Teresian kanssa ollut Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Joosef II näki tilaisuuden laajentaa Itävallan aluetta.[1] Hänen vaatimuksestaan Kaarle Teodor suostui tammikuussa 1778 sopimukseen, jonka mukaan tämä luovuttaisi Ala-Baijerin Itävallalle ja vastineeksi keisari antaisi tämän aviottomille pojille ruhtinaanarvon.[2] Seuraavana Baijerin kruununperimysjärjestyksessä Kaarle Teodorin jälkeen ollut Pfalz-Zweibrückenin herttua Kaarle II August vastusti alueluovutuksia. Preussin kuningas Fredrik Suuri ei halunnut Itävallan mahdin kasvavan eteläisessä Saksassa, joten hän asettui tukemaan Kaarle II Augustia, ja sai tuekseen myös Saksin, jonka vaaliruhtinas Fredrik August III oli Maksimilian III Joosefin sisarenpoika.[1]
Joosef II järkeili, että menestyksekkäällä sodalla voitaisiin liittää joko osa tai jopa koko Baijeri Itävaltaan. Näin korvattaisiin Itävallan perimyssodassa menetetty Sleesia. Maria Teresian mielestä Baijeri ei ollut sotimisen arvoinen, mutta Joosef II päätti kuitenkin aloittaa sodan. Myöskään Fredrik Suuri ei nähnyt tilanteessa mitään syytä sodalle.
Kun neuvottelut Baijerin kysymyksestä eivät edenneet, Joosef II määräsi kerättäväksi armeijan, jonka vahvuus oli arviolta 190 000 miestä, ja keskitti sen nykyisen Tšekin tasavallan alueelle vasten Preussin rajaa. Seurauksena Itävallan ja Osmanien valtakunnan välinen raja jäi lähes ilman vartijoita. Vastaansa Itävalta sai Preussin, Saksin ja Baijerin muodostaman liittokunnan.
Varsinainen sota alkoi, kun Preussin ja Saksin armeijat marssivat Böömiin heinäkuussa 1778. Sodassa käytiin vain vähän taisteluita.[1] Sodan alussa Itävallan joukot tekivät nopean iskun preussilaisten leiriin ja vangitsivat upseerit ja valtasivat muonavarastot. Vastaavat nopeat iskut leimasivat koko sodan. Königgrätzin taistelussa Preussin hallitsija Fredrik Suuri haavoittui. Seuraavana talvena Itävalta sai pari voittoa Preussin armeijoista.
Sodan ollessa käynnissä aloitti Maria Teresia rauhantunnustelut lopettaakseen mielestään tarpeettoman sodan. Hän lähetti ministerinsä Wenzel Anton von Kaunitzin salaisiin neuvotteluihin. Fredrik Suuri veti suurimman osan joukoistaan kotiin, samoin Joosef II. Äitinsä salaisia neuvotteluja ja äkillistä rauhansolmimista Joosef II piti nöyryytyksenä.[3]
Sota päättyi 13. toukokuuta 1779 solmittuun Teschenin rauhaan. Rauhansopimuksessa Itävalta sai itselleen vain pienen Innviertelin alueen. Saksille myönnettiin rahallinen korvaus sen armeijan ylläpitämisestä ja Fredrik Suuren vaatimus Ansbachiin myönnettiin oikeutetuksi. Rauhaa valvomaan asetettiin Ranska ja Venäjä.[1] Kaarle Teodor vahvistettiin Baijerin hallitsijaksi ja Kaarle II August hänen kruununperijäkseen.
Kumpikin osapuoli menetti sodassa 10 000 miestä, lähinnä nälkään ja sairauksiin. Sotaan osallistuneet kertoivat myöhemmin, että heidän aikansa meni lähinnä ruoan etsimiseen. Kansan parissa sota sai nimen "perunasota".[1]
Baijerin perimyssotaa on pidetty viimeisenä vanhan tyylin eurooppalaisena konfliktina, missä armeijat taistelevat toisiaan vastaan ja diplomaatit vehkeilivät kulissien takana yrittäen ratkoa kuninkaallisten aiheuttamia ongelmia. Samaan aikaan ovat kuriirit kiirehtineet pääkaupungista toiseen vieden uusia ohjeita neuvotteluihin. Vaikka sota oli melko lyhyt, niin se maksoi paljon sekä rahassa että ihmishengissä. Itävaltalaisten ja saksalaisten historioitsijoiden mukaan kyseessä on melkeinpä parodia 1700-luvun sodista.
Sota johti armeijoiden uudistuksiin kaikissa siihen osallistuneissa maissa. Ne alkoivat ylläpitää ja kouluttaa suurempaa armeijaa kuin ennen. Muutaman vuoden jälkeen ne joutuivat taisteluun Napoleonia vastaan yleiseurooppalaisessa konfliktissa.
Joosef II oli tajunnut kaksoisroolinsa hankaluuden sekä Itävallan että Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijana. Saksankielisten alueiden liittäminen Itävaltaan voisi lisätä hänen vaikutusvaltaansa keisarina, hän järkeili. Lisäksi sodalla pyrittiin yhdistämään Habsburgien hajanaisia omistuksia. Hankkeesta ei tullut mitään ja Joosef II pyrki vakiinnuttamaan rauhan. Hänen tempoilunsa sai kuitenkin aikaan sen, että häntä alettiin pitää epäluotettavana liittolaisena.