Blonde on Blonde

Blonde on Blonde Bob Dylan
Studioalbumin tiedot
Äänitetty	5. lokakuuta 1965 – 10. maaliskuuta 1966
Julkaistu	16. toukokuuta 1966
Formaatti	LP, CD
Tuottaja(t)	Bob Johnston
Tyylilaji	folkrock blues rock
Kesto	71.23
Levy-yhtiö	Columbia Records
Listasijoitukset
3. (elokuu 1966)[1] 9. (1966)[2] 30. (10. joulukuuta 1966)[3]
Bob Dylanin muut julkaisut
Highway 61 Revisited 1965	Blonde on Blonde 1966	Bob Dylan’s Greatest Hits 1967

Blonde on Blonde on Bob Dylanin toukokuussa 1966 julkaistu seitsemäs albumi. Albumi nauhoitettiin suurimmaksi osaksi Nashvillessa ja sen tuotti Bob Johnston. Blonde on Blonde menestyi hyvin sekä kaupallisesti että kriitikoiden arvosteluissa, mutta folkpiireissä Dylanin siirtyminen akustisesta folkmusiikista sähköiseen rockiin herätti kuitenkin edelleen vastustusta.

Yhdysvalloissa albumi nousi Billboard-listan yhdeksännelle sijalle ja myi ennen pitkää tuplaplatinaa. Isossa-Britanniassa Blonde on Blonde oli parhaimmillaan albumilistan kolmannella sijalla.

Blonde on Blonden katsotaan usein olevan yksi ensimmäisistä albumeista, jolla musiikkialbumi koettiin taiteellisena kokonaisuutena. Vaikka se ei olekaan varsinaisesti teema-albumi, sen kappaleet ovat kuitenkin tyyliltään yhtenäisiä. Musiikkityyliltään Blonde on Blonde on sekoitus bluesia, rockia, folkia, ja countrya yhdistettynä Dylanin varsin surrealistisiin sanoituksiin.

Nauhoitus

Taustaa

Bob Dylanin esiintyminen Newportin folkfestivaaleilla heinäkuussa 1965 merkitsi hänen ensimmäistä yritystään toistaa uutta soundiaan konsertissa. Suurin osa yleisöstä ei kuitenkaan pitänyt Dylanin uudesta tyylistä; hänet oli totuttu näkemään lavalla yksin akustisen kitaransa ja huuliharppunsa kanssa, mutta nyt Dylania oli säestämässä äänekäs rock-yhtye.^[4]

Seuraavan kerran Dylan esiintyi kahdessa konsertissa elokuun lopulla. Näitä konsertteja varten palkattiin Dylanin Highway 61 Revisited -levyllä soittaneet muusikot Al Kooper ja Harvey Brooks, mutta kitaristi Michael Bloomfield ja rumpali Bobby Gregg olivat estyneitä osallistumaan muiden sitoumusten vuoksi. Heidän tilalleen Dylan palkkasi Robbie Robertsonin ja Levon Helmin, jotka olivat molemmat The Hawks -yhtyeen jäseniä. (The Hawks muuttaisi myöhemmin nimensä The Bandiksi.)

On epäselvää, kuinka Dylan päätyi tähän päätökseen. Hän tiesi The Hawksista, koska yhtye oli soittanut John P. Hammondin So Many Roads-albumilla, mutta on mahdollista, että Dylanin managerin sihteeri Mary Martin – joka oli suuri The Hawks -fani – ehdotti yhtyeen palkkaamista.

Dylan järjesti Robertsonille koe-esiintymisen, palkkasi hänet ja aloitti sitten harjoitukset yhtyeensä kanssa Carroll’s Rehearsal Hallissa. Kahden viikon kuluttua Robertson ilmoitti, ettei ollut tyytyväinen yhtyeen rumpaliin ja ehdotti Helmin palkkaamista. Helm harjoitteli bändin kanssa ennen kuin varmisti paikkansa uutena rumpalina.

Ensimmäinen konsertti pidettiin 28. elokuuta New Yorkin Forest Hills Stadiumilla. Konsertin ensimmäisellä puoliskolla Dylan esiintyi 45 minuuttia yksin ja soitti akustisia kappaleitaan, mikä tuntui lepyttävän hänen edellisestä esiintymisestään tuohtuneet faninsa. Dylan soitti lähinnä vanhempia kappaleitaan, vain "To Ramona" (Another Side of Bob Dylan -albumilta) edusti hänen uudempaa tuotantoaan. Vielä julkaisemattomalta Highway 61 Revisited -levyltä Dylan soitti ”Desolation Row” -kappaleen. Kun ensimmäinen puolisko oli ohi, Dylan vaihtoi pari sanaa yhtyeensä kanssa. Basisti Harvey Brooksin mukaan he puhuivat vain pian alkavasta esiintymisestä ja Dylan totesi: ”...Jos he eivät pidä siitä, ikävä juttu. Heidän täytyy oppia pitämään siitä”.^lähde?

Yhtyeen soittamat kappaleet olivat yleisölle tuntemattomia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Neljää kappaleista ei oltu vielä julkaistu ja ”It Ain’t Me, Babe” ja ”I Don’t Believe You” -kappaleista esityt versiot olivat täysin erilaisia kuin yleisölle tutut akustiset versiot. Yleisö osoitti äänekkäästi mieltään ja Dylanin ystävän Paul Nelsonin mukaan vain hyvin harvat taputtivat käsiään kappaleiden jälkeen.

Muutamaa päivää myöhemmin Dylan lensi yhtyeineen Los Angelesiin, ja piti syyskuun 3. päivänä ohjelmistoltaan identtisen konsertin Hollywood Bowlissa. Yleisö oli huomattavasti ystävällisempi ja – kuten Dylan oli ennustanut – konsertti sai myös vähemmän uutistilaa kuin Forest Hillsin esiintyminen. Seuraavana päivänä Dylan piti ensimmäisen varsinaisen lehdistötilaisuutensa Yhdysvalloissa.

Dylanille oli järjestetty vielä kolme myöhemmin syksyllä pidettävää konserttia ja Al Kooper ilmoitti äkillisesti, ettei osallistuisi niihin, koska yleisön kielteiset reaktiot edellisissä esiintymisissä olivat liikaa hänelle. Kuultuaan tämän päätöksen Levon Helm lähestyi Dylanin manageria ja julisti, että jos tämä ei palkkaisi koko The Hawks -yhtyettä, Robbie Robertson ja hän lähtisivät Dylanin yhtyeestä. Helm oli kiinnostuneempi palaamaan yhteen oman yhtyeensä kanssa kuin soittamaan Dylanin kiertueilla, mutta kun Dylan hyväksyi Helmin vaatimuksen, Dylan ja The Hawks harjoittelivat kahtena iltana ja matkustivat sitten Texasiin, jossa pidettäisiin kaksi konserttia syyskuun lopulla. Nämä konsertit sekä lokakuun ensimmäisenä päivänä pidetty konsertti New Yorkin Carnegie Hallissa saivat melko hyvän vastaanoton, joskin Carnegie Hallin konsertissa osa yleisöstä oli vähällä lähteä pois jo väliajalla. ”Carnegie Hallissa”, Helm kertoi kuitenkin myöhemmin, ”parisensataa ihmistä ryntäsi lavalle lopussa vaatien lisää ... [Dylan] säteili. ’Kiitos’, hän mutisi. ’En tiennyt, että ajattelisitte tuolla tavalla’”^lähde?

New York

Kenties juuri näiden esiintymisten seurauksena Dylan päätti ottaa The Hawks -yhtyeen mukaansa studioon. Lokakuun viidentenä ja kuudentena päivänä Columbia Recordsin Studio A:ssa New Yorkissa pidettyjen nauhoitussesioiden tuottajana toimi Bob Johnston. Nauhoitukset keskittyivät kahteen kappaleeseen: ”I Wanna Be Your Lover” ja ”Can You Please Crawl Out Your Window?” Kappaleista ensin mainittu hyllytettiin ja julkaistiin vasta vuonna 1985 Dylanin Biograph-albumilla, kun taas jälkimmäinen oli uusi sovitus jo Highway 61 Revisited -albumin nauhoituksissa nauhoitetusta, mutta levyn ulkopuolelle jätetystä kappaleesta. Tämä uusi versio julkaistiin ainoastaan singlenä ja se saavutti sijan 58 singlelistoilla.

Samalla, kun Dylan tuli yhä luottavaisemmaksi The Hawksin suhteen, hänen uuden tyylinsä vastustajat muuttuivat entistä vihamielisemmiksi. Lokakuussa pidettiin monia konsertteja ja ne houkuttelivat paikalle myös häiriköitä, jotka huutelivat yleisöstä sellaisia kommentteja kuin ”Mene takaisin Englantiin!” ja ”Hankkiudu eroon bändistä!”^lähde? Lopulta rumpali Levon Helm sai tarpeekseen ja lähti yhtyeestä, ilmoittaen yleisön vihamielisyyden pääsyyksi. Hänen tilalleen palkattiin rumpali Bobby Gregg, joka oli alun perinkin ollut Dylanin ensimmäinen ehdokas tähän tehtävään.

Dylan arveli, että vaikka Helm olikin lähtenyt, hänellä oli edelleen hyvä yhtye kasassa seuraavan albumin nauhoituksiin. Marraskuun 30. päivänä Dylan, The Hawks ja Bobby Gregg menivät studioon nauhoittaakseen Dylanin uusimman sävellyksen, nimeltään ”Freeze Out”. Kappaleen nimi muutettiin myöhemmin ja se tunnetaan nykyään nimellä ”Visions of Johanna”. Vaikka Dylanilla oli apunaan sellaisia muusikoita kuin kitaristi Bruce Langhorne, kosketinsoittaja Paul Griffin ja Al Kooper, hän ei onnistunut nauhoittamaan tyydyttävää versiota tästä lähes kymmenminuuttisesta kappaleesta.

Dylan palasi takaisin studioon seuraavan kerran vasta vuoden vaihduttua, 21. tammikuuta, 1966. The Hawks (jonka rumpalina toimi tällä kertaa Sandy Konikoff) ja Dylan eivät kuitenkaan onnistuneet nauhoittamaan "She's Your Lover Now" -kappaleesta ainuttakaan kokonaista versiota. Yksi otto tästä sessiosta julkaistaisiin myöhemmin Dylanin The Bootleg Series Volumes 1–3 (Rare & Unreleased) 1961–1991 -albumilla.

Koska kahden varteenotettavan kappaleen nauhoitukset olivat epäonnistuneet, Dylan alkoi epäillä The Hawks -yhtyeen sopivuutta uudelle albumille. Hän järjesti 25. tammikuuta uuden nauhoitussession; tällä kertaa häntä säestivät rumpali Bobby Gregg, basisti William E. Lee, pianisti Paul Griffin ja Al Kooper, joka soitti urkuja. Myös Robbie Robertson soitti näissä nauhoituksissa ja paikalla saattoi olla myös The Hawks -yhtyeen jäseniä, joskin se on epävarmaa. Sinä päivänä nauhoitettiin kaksi kappaletta: ”Leopard-Skin Pill-Box Hat” ja ”One of Us Must Know (Sooner or Later)”, joista jälkimmäinen onnistui hyvin ja se otettiin myöhemmin mukaan albumille.

Kaksi päivää myöhemmin pidetyissä nauhoituksissa läsnä olivat Dylanin lisäksi kitaristi Robbie Robertson, basisti Rick Danko, Al Kooper, ja rumpali Bobby Gregg. Nauhoitukset keskittyivät samoihin kappaleisiin kuin edelliselläkin kerralla. Dylan ei ollut tyytyväinen ”Leopard-Skin Pill-Box Hat” -kappaleen ottoihin ja ”One of Us Must Know” oli mennyt paremmin edellisissä nauhoituksissa. Samana päivänä nauhoitettiin myös ”I’ll Keep It With Mine” -kappale, mutta kyseinen otos julkaistiin vasta vuonna 1991 The Bootleg Series Volumes 1–3 (Rare & Unreleased) 1961–1991 -albumilla.

Nauhoitusten hidas edistyminen ja uusien kappaleiden niukkuus saivat turhautuneen Dylanin peruuttamaan kolme suunniteltua nauhoitussessiota.

Nashville

Näihin aikoihin Dylan päätti, että maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää hänen tilanteessaan. Tuottaja Bob Johnstonilla oli jonkin verran kokemusta nauhoittamisesta Columbian studioilla Nashvillessa, Tennesseessa, missä hän oli työskennellyt Grady Martinin ja Floyd Cramerin kaltaisten veteraanien kanssa. ”He olivat erinomaisia muusikoita, mutta tottuneet työskentelemään tietyllä tavalla,” Johnston muistelee. ”Pyydän heitä soittamaan tämän tai tuon kappaleen, ja he sanovat ’Ei käy, en halua soittaa sitä.’ He eivät suostuneet soittamaan mitään, mitä eivät halunneet soittaa”. Johnston tunsi myös monia muita muusikoita, kuten Jerry Kennedyn, Wayne Mossin, ja Kenny Buttreyn, jotka olivat muuttaneet Nashvilleen Floridasta ja tai muualta etelästä. ”Aloin käyttää heitä demosessioissa [Nashvillessa] ja pidin heistä.” Johnston lennätti yhden näistä muusikoista, Charlie McCoyn, New Yorkiin ’’Highway 61 Revisited’’ -albumin nauhoituksiin. Hän myös sanoi Dylanille, että tämän kannattaisi joskus kokeilla nauhoittamista Nashvillessa. Dylan ei vastannut, mutta hänen managerinsa Albert Grossman, ja Columbia Recordsin johtaja Bill Gallagher, jotka kuulivat tämän keskustelun, tulivat Johnstonin luokse ja uhkasivat erottaa tämän, jos hän mainitsisi Dylanille vielä sanankin Nashvillesta. Syyksi he ilmoittivat sen, että heillä on jo nyt liikaa suosiota.

Dylan ei kuitenkaan unohtanut Johnsonin ehdotusta. Hän päättikin yrittää nauhoittamista Nashvillesa. ”En painostanut häntä millään tavalla,” Johnston muistelee. ”Vein hänet Nashvilleen, koska hän oli itse pyytänyt sitä.”^lähde?

Ensimmäiset nauhoitukset Columbian studioilla Nashvilessa pidettiin 14. tammikuuta, 1966. Al Kooperin lisäksi Dylan ja Johnston palkkasivat kitaristi ja basisti Charlie McCoyn, kitaristi Wayne Mossin, kitaristi ja basisti Joe Southin ja rumpali Kenny Buttreyn. ”Kun hän [Dylan] tuli sisään ... hän kysyi, haittaisiko meitä pieni odottelu. He olivat pysähtyneet lentokentällä Richmondissa ja hänellä ei ollut mahdollisuutta viimeistellä materiaaliaan ... Niinpä me kaikki menimme ulos ja jätimme koko studion hänelle. Hän oli siellä lopulta [kirjoittamassa] kuusi tuntia.”^lähde?

Ensimmäisessä Nashvillessa pidetyssä sessiossa nauhoitettiin kolme kappaletta, joista ”Fourth Time Around” ja ”Visions of Johanna” onnistuivat hyvin ja nämä otot päätyivät lopulta albumille. ”Leopard-Skin Pill-Box Hat” -kappaleesta ei sen sijaan onnistuttu nauhoittamaan tyydyttävää versiota.

Seuraavana päivänä Dylan piti pidemmän session, joka kesti aina helmikuun 16. päivän aamutunneille saakka. Tästä huolimatta ensimmäinen varsinainen laulu nauhoitettiin vasta kello neljältä aamulla. Tuolloin nauhoitettu kappale oli surrealistinen ”Sad-Eyed Lady of the Lowlands.”

Seuraavat nauhoitukset pidettiin 17. helmikuuta. ”Stuck Inside of Mobile with the Memphis Blues Again” -kappaleesta saatiin nauhalle onnistunut otos, joka päätyi myöhemmin levylle.

Nauhoituksiin tuli tauko, kun Dylan lähti Nashvillesta soittaakseen The Hawksin kanssa muutaman konsertin, mutta hän palasi takaisin maaliskuussa ja nauhoitukset jatkuivat. Tällä kertaa hänellä oli kahdeksan kappaletta, jotka olivat valmiita nauhoitettaviksi. Al Kooperin mukaan Dylan vietti suurimman osan vapaa-ajastaan hotellihuoneessaan hiomassa sävellyksiään. Hän opetti Kooperille kappaleitaan pianolla, jotta voisi itse keskittyä sanoitustensa kirjoittamiseen ja jotta hänen ei itse tarvitsisi soittaa pianoa. Sitten Kooper voisi opettaa kappaleen yhtyeelle, ennen kuin Dylan edes saapuisi studioon.

Maaliskuun kahdeksantena päivänä nauhoitettiin lopulliset versiot kappaleista ”Absolutely Sweet Marie,” ”Just Like A Woman,” ja ”Pledging My Time”. Seuraavana pidettiin vielä yksi kymmenennen päivän aamuun asti kestänyt sessio, jossa nauhoitettiin ”Most Likely You Go Your Way (And I’ll Go Mine),” ”Temporary Like Achilles,” ”Rainy Day Women #12 & 35,” ”Obviously Five Believers,” ”I Want You,” ja ”Leopard-Skin Pill-Box Hat.” Näistä kaikista kappaleista saatiin onnistuneet otot, jotka päätyivät albumille.

Dylan oli erittäin tyytyväinen Nashvillessa tehtyihin nauhoituksiin ja kun hän oli huhtikuussa Los Angelesissa valvomassa Blonde on Blonde -albumin lopullista miksausta, hänellä oli tarpeeksi kappaleita tupla-albumiin.

”Blonde on Blonde -albumilla pääsin lähemmäs päässäni kuulemaani ääntä kuin koskaan,” Dylan sanoi vuosia myöhemmin, vuonna 1978.^[5]

Jälkivaikutus

Blonde on Blonde oli kaupallinen menestys ja monista albumin kappaleista tuli myös hittisinglejä. Albumi menestyi hyvin myös kriitikoiden arvosteluissa. Esimerkiksi kriitikko Dave Marsh julisti Rolling Stone Record Guide -kirjassa Blonde on Blonden olevan yksi Dylanin ”parhaista albumeista ja [yksi] merkittävimmistä rock & roll -musiikin historiassa”. Albumi sai myönteisiä arvosteluja myös monilta muilta tunnetuilta kriitikoilta, kuten Greil Marcusilta.

Vuonna 1995 – miltei kolmekymmentä vuotta albumin ilmestymisen jälkeen – Blonde on Blonde äänestettiin Mojo -lehden äänestyksessä kaikkien aikojen kahdeksanneksi suurimmaksi albumiksi. Vuonna 1997 albumi sijoittui sijalle 16 ’Music of the Millennium’ -äänestyksessä, jonka järjestivät HMV, Channel 4, The Guardian ja Classic FM. Q-lehdessä lukijat sijoittivat albumin sijalle 47. Vuonna 2003 Blonde on Blonde sijoittui Rolling Stone -lehden The 500 Greatest Albums of All Time -listalla sijalle 9 ja ylsi näin ollen toiseksi parhaalle sijalle listaan päässeistä Dylanin albumeista (Highway 61 Revisited oli sijalla 4).^[6]

Eri versiot Blonde on Blonde -albumista

Blonde on Blonde on julkaistu jopa yhdessätoista eri muodossa, jotka eroavat toisistaan miksauksiltaan ja kappaleiden pituuksilta. Yksikään versio ei ole vakiintunut standardiksi. Joissakin Euroopan maissa albumi julkaistiin alun perin kahdella erillisellä LP-levyllä. Jopa albumin julkaisupäivä on kyseenalainen, vaikka Columbia Recordsin ilmoittama virallinen päivämäärä onkin 16. toukokuuta 1966. Vuonna 1968 Columbia uudisti albumin sisäkannen, koska aiempi versio sisälsi ilman lupaa julkaistun kuvan näyttelijä Claudia Cardinalesta.

Kappaleet

• Kaikki kappaleet säveltänyt ja sanoittanut Bob Dylan.

LP 1

A-puoli

1. Rainy Day Women #12 & #35 – 4.36
2. Pledging My Time – 3.50
3. Visions of Johanna – 7.33
4. One of Us Must Know (Sooner or Later) – 4.54

B-puoli

5. I Want You – 3.07
6. Stuck Inside of Mobile with the Memphis Blues Again – 7.05
7. Leopard-Skin Pill-Box Hat – 3.58
8. Just Like a Woman – 4.53

LP 2

A-puoli

1. Most Likely You’ll Go Your Way (And I’ll Go Mine) – 3.30
2. Temporary Like Achilles – 5.02
3. Absolutely Sweet Marie – 4.57
4. 4th Time Around – 4.35
5. Obviously 5 Believers – 3.35

B-puoli

6. Sad Eyed Lady of the Lowlands – 11.23

Kokoonpano

• Bob Dylan – kitara, huuliharppu, piano, kosketinsoittimet, laulu
• Al Kooper – urut, kitara, käyrätorvi, kosketinsoittimet
• Robbie Robertson – kitara, laulu
• Joe South – kitara
• Rick Danko – basso, viulu, laulu
• Bill Atkins – kosketinsoittimet
• Wayne Butler – pasuuna
• Kenneth A. Buttrey – rummut
• Paul Griffin – piano
• Garth Hudson – kosketinsoittimet, saksofoni
• Jerry Kennedy – kitara
• Sanford Konikoff – rummut
• Richard Manuel – rummut, kosketinsoittimet, laulu
• Wayne Moss – kitara, laulu
• Hargus ”Pig” Robbins – piano, kosketinsoittimet
• Henry Strzelecki – basso
• Charlie McCoy – basso, kitara, huuliharppu, trumpetti

Tuotanto

• Bob Johnston – tuottaja
• Amy Herot – Uuden painoksen tuottaja
• Mark Wilder – Uudelleenmiksaus, remasterointi

Lähteet

1. UK Top 40 Hit Database everyhit.com. Viitattu 24.8.2009. (englanniksi)
2. Blonde on Blonde - Bob Dylan allmusic.com. Viitattu 12.7.2009. (englanniksi)
3. Infodisc infodisc.fr. Viitattu 12.7.2009. (ranskaksi)
4. https://archive.is/20120524094117/http://campus.queens.edu/depts/english/dylan_goes_electric_the_newport_.htm
5. http://www.rockhall.com/hof/inductee.asp?id=95
6. http://www.rollingstone.com/news/story/5938174/the_rs_500_greatest_albums_of_all_time/ (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

• BobDylan.com - Albumin kappaleiden sanoitukset ja ääninäytteitä (Arkistoitu – Internet Archive).
• All Music Guide - Arvostelu^{[vanhentunut linkki]}.
• Kanerva, Timo: Blonde On Blonde. Soundi 5.6.2007.