Dandy, suomeksi keikari, on mieshenkilö, joka huolehtii erityisesti ulkoisista ja fyysisistä ominaisuuksistaan sekä pyrkii hienostuneeseen kielenkäyttöön ja vapaa-ajan sivistyneisiin harrastuksiin. Jotkut dandyt, eritoten Isossa-Britanniassa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa, tavoittelivat kovasti aristokraattista olemusta, jopa kaikkein tavallisimman kansan parista tulleet. Tämän vuoksi dandyismi on usein yhdistetty jonkinlaiseen snobismiin.
Dandyismin synty voidaan liittää vallankumoukselliseen 1790-lukuun sekä Pariisissa että Lontoossa. Heini Wellingin mukaan se toimi usein aristokratian keinona erottautua alemmista luokista porvariston nousun leimaamalla vuosisadalla.[1] Toisaalta dandy on nähty myös alemmasta yhteiskuntaluokasta tulleena keikarina.[2]
Tunnettuja dandyjä olivat muun muassa Benjamin Disraeli, Charles Baudelaire, James McNeill Whistler, Beau Brummell, Oscar Wilde ja Robert de Montesquiou.
Sana dandy ilmenee ensimmäisen kerran noin vuonna 1780 skotlantilaisessa balladissa, mutta ei sanan myöhemmän merkityksen kaltaisena. Tässä esimerkkitapauksessa voi olla kyseessä lyhennys sanasta "jack-a-dandy", josta tuli muotikäsite Napoleonin sotien aikana. Ajankohdan slangissa termi erosi "fob"-käsitteestä, jolla tarkoitettiin vain yläluokkaisesti pukeutuvaa ja käyttäytyvää kansanmiestä.lähde?
Nykyisin hyvin pukeutuvaa ja itsestään huolehtivaa miestä voidaan kutsua dandyksi, joskaan dandyismi ei rajoitu aina pelkästään ulkokuoreen. Charles Baudelairen mukaan dandyismi on minän palvontaa.[3]