Elevaatio

Elevaatio.

Elevaatio (suom. kohottaminen), ehtoollisaineiden kohottaminen messussa. Termillä elevaatio tarkoitetaan yleensä asetussanojen jälkeen tapahtuvaa pyhitettyjen aineiden korottamista kansan nähtäväksi. Termillä pieni elevaatio tarkoitetaan loppudoksologian (Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä...) aikana tapahtuvaa sekä Kristuksen ruumiin että maljan korottamista. Näiden lisäksi ehtoollisaineita kohotetaan lievästi myös offertoriumin aikana, kun uhrilahjoja valmistetaan.

Roomalaiskatolinen kirkko

Roomalaiskatolisen kirkon latinalaisen riituksen uudessa muodossa aineita kohotetaan uhrilahjojen valmistamisen aikana, konsekraation yhteydessä kansan nähtäväksi, eukaristisen rukouksen loppudoksologian yhteydessä, leipää murrettaessa ja kutsuttaessa uskovia kommuunioon.

Ortodoksinen kirkko

Ortodoksisen kirkon liturgiassa pappi kohottaa aineet päänsä päälle sanoen ”Pyhät pyhille”.

Luterilainen kirkko

Käytännöt

Tätä nykyä luterilaisuudessa korotetaan ehtoollisaineita lähinnä ehtoolliskutsun aikana. Kun pappi on esittänyt kutsun, hän kohottaa pyhitettyjä lahjoja ja kumartaa. Aineita kohotetaan usein myös eukaristisen rukouksen loppudoksologiassa.

Messussa elevaatio merkitsee pyhitettyjen ehtoollisaineiden kohottamista seurakunnan nähtäväksi ehtoollisen asetussanojen yhteydessä.^[1] Varsinainen elevaatio konsekraation jälkeen ei ole luterilaisuudessa yhtenäinen tapa, mutta jotkut papeista edelleen kohottavat aineita konsekraation jälkeen painottaakseen reaalipreesensiä. Tällöin esimerkkinä kalkki nostetaan silmien tasolle vietettäessä messua versus populum. Pappi pitää tällöin toisella kädellä kiinni kalkin jalan yläosasta maljan alta ja tukee toisella kädellä jalan reunaa alhaalta. Vietettäessä messua ad orientem kalkki tulee nostaa niin korkealle, että sen yläosa kohoaa pään yläpuolelle ja alaosa ulottuu silmien korkeudelle.^[2]

Uhrilahjojen valmistamisen (offertorio) aikana tapahtuva kohottaminen ei ole yleinen, mutta esiintyy jonkin verran.

Historiaa

Luterilaisessa uskonpuhdistuksessa konsekraation yhteyteen kuuluva elevaatio sisältyi Martti Lutherin molempiin messuliturgioihin, sekä esimerkiksi pakollisena Mikael Agricolan messuun. Myöhemmin erityisesti aitoluterilaiset, kuten Joachim Westphal^[3] puolustivat elevaatiota filippistejä ja kryptokalvinisteja vastaan.^[4] Ruotsi-Suomessa elevaatio säilyi messussa reformaation jälkeen jonkin aikaa, mutta Uppsalan kokous vuonna 1593 kielsi elevaation, koska se voitiin nähdä sakramentin palvontana. 1900-luvun lopun jumalanpalvelusuudistuksessa elevaatio on tullut uudelleen käytäntöön, ennen muuta ehtoollisrukouksen doksologian yhteydessä, mutta yleisesti myös asetussanojen yhteydessä.^[5]

Messukellon soittaminen elevaation aikana säilyi paikoitellen vielä luterilaisessakin kirkossa aina 1700-luvulle asti.^[6][7][8]

Lähteet

1. Elevaatio evl.fi. Arkistoitu 5.4.2022. Viitattu 1.3.2021.
2. Dietrich Stollberg: Liturgische Praxis. Kleines evangelisches Zeremoniale. Göttingen: Vandenhoeck und Ruprecht, 1993 ISBN 3-525-60386-X, s. 71
3. Tom G A Hardt: Venerabilis et adorabilis Eucharistia. En Studie i den lutherska Nattvardsläran under 1500-talet. Acta Universitatis Uppsaliensis, Studia Doctrinae Christianae Upsaliensia 9 (Uppsala 1971.), s. 249.
4. Tom G. A. Hardt: The Sacrament of the Altar. A Book on the Lutheran Doctrine of the Lord's Supper
5. Karl-Gunnar Ellverson: Handbok i liturgik, s. 123. Verbum Förlag AB, 2003. ISBN 91-526-2775-6 (ruotsiksi)
6. Eino Wilhelms: Päiväjumalanpalvelus. Sen osat ja niiden merkitys historiallisen kehityksen valossa. Helsinki 1957, s. 179.
7. Yngve Brilioth: Nattvarden i evangeliskt gudstjänstliv, 2. painos, 1951, s. 188
8. H. Faehn: Das abendmahl nach den dänisch-norwegischen Ordnungen. Coena Domini I. Spicilegium friburgense 29. Freiburg 1983. s. 152–153

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elevaatio Wikimedia Commonsissa