Elvi Sinervo

Elvi Sinervo
Elvi Sinervo vuonna 1961.
Elvi Sinervo vuonna 1961.
Henkilötiedot
Syntynyt4. toukokuuta 1912
Helsinki
Kuollut28. elokuuta 1986 (74 vuotta)
Pernaja
Kansalaisuus suomalainen
Ammatti prosaisti, runoilija ja suomentaja
Kirjailija
SalanimiAulikki Prinkki
Äidinkielisuomi
Esikoisteos Runo Söörnäisistä, 1937
Palkinnot
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Mauri Ryömä ja hänen puolisonsa Elvi Sinervo 1950-luvulla.

Elvi Aulikki Sinervo-Ryömä (4. toukokuuta 1912 Helsinki – 28. elokuuta 1986 Pernaja) oli suomalainen työväenluokkainen kirjailija, runoilija ja suomentaja.[1] Hänen tuotteliain kautensa osui ajalle 1931–1956. 1950-luvulta alkaen Sinervo teki myös suomennoksia. Sinervo oli vakaumuksellinen kommunisti ja toi vakaumuksensa ilmi myös teksteissään sekä toimi sotien jälkeen pitkään Suomen Kommunistisessa Puolueessa (SKP).

Henkilöhistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinervo kuului Helsingin Vaasankadulla kasvaneeseen perheeseen, jonka muita lapsia olivat kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi ja kirjailija Aira Sinervo. Hänen vanhempansa olivat levyseppä Edvard Sinervo ja Alma Wallenius. Sinervo kävi Vaasan suomalaista tyttökoulua ja Tyttönormaalilyseon.[2] Hän oli naimisissa lääkäri-kansanedustaja-päätoimittaja Mauri Ryömän (1911–1958) kanssa. Vuonna 1933 solmittu liitto päättyi Ryömän kuolemaan liikenneonnettomuudessa. Suomentajat Ilkka Ryömä ja Liisa Ryömä sekä Maija Ryömä ovat heidän lapsiaan[3].

Avioliitto Ryömän kanssa ei ollut henkilökohtaisella tasolla onnellinen, sillä siihen sisältyi jatkuvaa rahapulaa ja Ryömän syrjähyppyjä, mutta poliittinen kumppanuus oli niin tiivis, että henkilökohtainen suhde jäi sen varjoon. Ryömän kuolema auto-onnettomuudessa oli Sinervon elämässä tragedia, jossa katosi elämänkumppani, lasten isä, poliittinen liittolainen ja taloudellinen turva. Tässä vaiheessa alkoi Sinervon suomentajan ura.[4]

Sinervo kuului miehensä kanssa Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran perustajiin ja toimi seuran varasihteerinä 1940. Kun valtiojohto katsoi seuran uhkaavan Suomen turvallisuutta, se kiellettiin ja sen johto pidätettiin. Sinervo tuomittiin heinäkuussa 1941 kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Hän vapautui kesäkuussa 1944.[5] SKP:n toimintamuotoihin pettynyt Sinervo erotettiin puolueesta marraskuussa 1959, mutta hän piti itseään tämän jälkeenkin kommunistina ja jatkoi toimintaansa Rauhanpuolustajat-järjestössä.[6]

Sinervo on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.[7]

Kirjallinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinervo kuului vuonna 1936 perustetun kulttuuriyhdistys Kiilan kantaviin voimiin alusta lähtien. Hänen lisäkseen Kiilan ydinryhmään kuuluivat Jarno Pennanen, Arvo Turtiainen, Viljo Kajava ja Otto Varhia. Varsinaisesti Kiilaan hyväksyttiin vain kirjailijat, mutta ryhmässä toimi aktiivisesti myös kriitikoita ja elokuvaohjaajia. Jo tunnustusta saaneista kirjailijoista Kiilaan liittyivät Katri Vala ja Pentti Haanpää. Sodan jälkeen Kiilan toiminta virisi nopeasti uudestaan, ja se jatkui aina 1970-luvulle saakka.

Sinervon tunnetuimpiin runoihin kuuluva Natalia on vankeusajalta. Muista Sinervon poliittisista teksteistä muistetaan muun muassa SKP:n 30-vuotisjuhliin 1948 kirjoitettu Kivinen laulu sekä vuoden 1949 Kemin veritorstain innoittamat Lintu mustasiipi lennä ja Sinä tiedät luokkasi lait. Nämä ja monet muut hänen runonsa saivat uutta julkisuutta lauluiksi sävellettyinä vasemmistolaisen poliittisen laululiikkeen nousun myötä 1970-luvun alussa.

Sinervo suomensi 1950-luvulta alkaen lukuisia teoksia saksasta, ruotsista ja englannista, muun muassa monia Bertolt Brechtin ja Henrik Tikkasen teoksia.[8][9]

Sinervon kohdalla kaunokirjallisuus ja politiikka muodostuvat yhtenäiseksi kudokseksi, kirjoittaa Veli-Matti Pynttäri Kanavassa. Hän oli yhteiskunnallinen kirjailija, Pynttärin sanoin "zoon politikon". Jo esikoisteoksessaan, novellikokoelmassa Runo Söörnäisistä, hän kuvaa työläisten elämää lasten ja naisten näkökulmasta. Ensimmäisessä romaanissaan Palavan kylän seppä hän kertoo isänsä, punakaartilaisen Eduard Sinervon tarinan Pohjanmaalla sisällissodan jälkeen. Poliittisuus tuli tuotannossa ilmeiseksi sodan päätyttyä, ensin runokokoelmassa Pilvet, joka on kuvaus Hämeenlinnan naisvankilan poliittisten naisvankien osastosta, sitten sadunomaisia piirteitä sisältäneessä roaanissa Viljami Vaihdokas, joka päättyy "messiaaniseen luokkataistelun odotukseen", kuten Pynttäri kirjoittaa.[4]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Runo Söörnäisistä: novelleja. Jyväskylä; Helsinki: K. J. Gummerus, 1937.
  • Palavankylän seppä (romaani, 1939)
  • Pilvet (runokokoelma, joka on osaksi kirjoitettu vankeusaikana, 1944)
  • Onnenmaan kuninkaantytär ja ihmislapset (näytelmä, salanimellä Aulikki Prinkki,[2] 1944)
  • Desantti (näytelmä, 1945)
  • Viljami Vaihdokas, kertomus pojasta, joka tahtoi tulla Dankon kaltaiseksi (romaani, 1946)
  • Toveri, älä petä (pienoisromaani, 1947)
  • Vuorelle nousu (novellikokoelma, 1948)
  • Toukokuun viimeisenä iltana (radionäytelmä, 1948)
  • Oi lintu mustasiipi (runoja, 1950)
  • Maailma on vasta nuori (näytelmä, 1952)
  • Neidonkaivo (runoja, 1956)
  • Rukkanen (runoja, 1957)
  • Sinervo, Elvi: Pilvet: Runot 1941–1956. Helsinki: Love Kirjat, 1984. ISBN 951-835-088-4
  • Laulu Natalia on sävelletty Sinervon vankeudessa tehdyn runon pohjalta.[10]

Palkinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinervolle myönnettiin Eino Leinon palkinto 1980 ja Mikael Agricola -palkinto 1973 Bertolt Brechtin näytelmän Teurastamojen Pyhä Johanna sekä Per Olov Enquistin romaanin Ihmeparantajan viides talvi suomennoksista.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kalemaa, Kalevi: ”Sinervo, Elvi (1912–1986)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 43–45. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ a b Pekkanen, Toivo – Rauanheimo, Reino (toim.): ”Elvi Sinervo”, Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon: Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja, s. 435–444. Porvoo: WSOY, 1947.
  3. ↑ Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä – Elvi Sinervon elämä, s. 221,423,426. Helsinki: Into-Kustannus, 2017. ISBN 978-952-264-812-9
  4. ↑ a b Veli-Matti Pynttäri, Poliittinen eläin, Kanava 1/2018, s. 67–68 (kirja-arvio)
  5. ↑ Portin, Anja: Vanki nro 412/41. HS Kuukausiliite 9/2014, s. 56–63.
  6. ↑ Leppänen, Veli-Pekka: Ohranasta oppositioon: Kommunistit Helsingissä 1949–1951, s. 751. KSL, Helsinki 1994.
  7. ↑ Pekka Vauhkonen: Elvi Sinervo-Ryömän viimeinen leposija VLS - Viimeiset leposijat. 6.9.2014. Viitattu 20.5.2023.
  8. ↑ Petri Liukkonen: Elvi Sinervo (1912-1986) - wrote also as Aulikki Prinkki - full name Elvi Aulikki Sinervo-Ryömä Authors' Calendar. Viitattu 17.6.2018.
  9. ↑ Kirjailijat Keltainen kirjasto. Viitattu 17.6.2018.
  10. ↑ Lindfors, Jukka: Q-teatterin kuoro: Natalia Yle Elävä arkisto. 16.10.2009. Viitattu 12.12.2019.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Huhta, Veli-Matti: ”Ei ole muuta onnea kuin kaikkien onni.” Elvi Sinervon totinen sana on säilyttänyt voimansa. Yliopisto 6–7/2012, s. 42–45.
  • Kalemaa, Kalevi: Elvi Sinervo: Vuorellenousija. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 513) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989. ISSN 0355-1768 ISBN 951-717-582-5
  • Torninoja-Latola, Jaana: Yhä katselen pilviä: Elvi Sinervon elämä. Helsinki: Into, 2017. ISBN 978-952-264-812-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]