Francesco Messina

Francesco Messina käytti ateljeenaan entistä san Siston kirkkoa Milanossa. Nykyisin siinä toimii Francesco Messina museo.

Francesco Messina ( 15. joulukuuta 1900 Linguaglossa, Catania, Italia – 13. syyskuuta 1995 Milano) oli italialainen kuvanveistäjä, taidegraafikko ja kuvanveiston professori, joka tunnetaan erityisesti taidostaan ja tuotteliaisuudestaan.[1]

Francesco Messina syntyi köyhään perheeseen Sisiliassa. Hän kasvoi ja opiskeli Genovassa. Alkoi työskennellä kahdeksanvuotiaana marmorinleikkaajan työpajassa ja oppi tekniikoita ja taitoja kuvanveistäjän ammattia varten.[1] Muutti Milanoon vuonna 1932. Voitti 1934 Milanon Breran akatemian kuvanveistopalkinnon ja nimitettiin sen professoriksi ja vuodesta 1936 johtajaksi. Nimitettiin uudelleen Breran akatemian johtajaksi 1947 sen jälkeen kun hänet oli erotettu virasta syytettynä johtajuudesta fasistihallinnon aikana.

Näyttelyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osallistui vuosina 1926-1929 Il Novocento Italiano -ryhmän näyttelyihin Milanossa ja 1930-40 tärkeimpiin Italian taiteen yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla: Bernissä, Zürichissä, Göteborgissa, Oslossa, Münchenissä, Pariisissa, Barcelonassa, Berliinissä ja Sao Paolossa Brasiliassa. Hänen suuri veistos- ja grafiikkanäyttelynsä oli vuonna 1947 Buenos Airesissa. Osallistui suureen kuvanveiston yhteisnäyttelyyn 1949 Philadelphiassa ja organisoi yksityisnäyttelyn Venetsian biennaalin yhteydessä 1956.

Osallistui 1965-1975 Italian pronssiveistosnäyttelyihin, joka kiersi 18 maassa. Osallistui kahteen kuvanveisto- ja grafiikkanäyttelyyn Puškin-museossa Moskovassa ja Eremitaašissa, Leningradissa, joihin lahjoitti 40 veistosta ja grafiikan vedosta. Osallistui kahteen yksityisnäyttelyyn Wienissä kesällä 1984 sekä seuraavana vuonna yhteisnäyttelyyn Hirshhorn Museossa Washington DC:ssa. Vuonna 1986 neljäkymmentä veistosta esillä Tokiossa.

Muistomerkkejä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kristoffer Kolumbuksen muistomerkki, Chiavari 1935
  • Keisari Antonius Piuksen ratsastajapatsas 1937
  • Minerva armata muistomerkki Pavian yliopisto 1938
  • 1950-1960 useita patsaita ja monumenttiryhmiä Milanon muistomerkkihautausmaalle, Sant’Eugenion kirkkoon Roomassa ja Assisin Citadella Cristianaan
  • Giacomo Puccinin rintakuva Milanon la Scala oopperaan 1958
  • Pyhälle Katariinalle, Italian suojeluspyhimykselle omistettu suuri marmorimonumentti, joka sijoitettiin Castel Sant’Angelon linnakkeeseen Roomassa 1961-62
  • Paavi Pius XII:n muistomerkki Pietarinkirkkoon Roomassa 1963
  • Pietro Mascagnin rintakuva la Scalan oopperaan
  • Kuoleva hevonen Italian yleisradioyhtiö RAI:lle Roomassa 1966
  • Paavi Pius XI:n muistomerkki Milanon katedraaliin 1961
  • Vuosina 1968-1971 suunnitteli monumentaalisen Via Crucis patsaan, veisti suuren teoksen Madonna ja lapsi Carraran marmorista San Giovanni Rotondo sul Garganon kaupunkiin Apuliassa
  • Monacon prinssi Rainier IIIin muotokuvamaalaus 1974
  • Kristuksen kärsimys San Giovanni Rotondon Ristin tielle 1980

Vaikutus Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Francesco Messina kävi toukokuussa 1956 Aimo Tukiaisen ja Oskari Jauhiaisen ateljeissa Helsingissä tarkistamassa ja arvioimassa kuvanveistäjien työskentelyä Mannerheimin ratsastajapatsaan kanssa. Hän arvosti Tukiaisen alkuperäistä luonnosta ja vapautti auktoriteetillaan kuvanveistäjän ulkopuolisten taiteellisesta ohjauksesta ja painostuksesta.[2] Myös Jauhiaisen luonnos oli Messinan mielestä kokonaisuutena onnistuneen tuntuinen ja erityisesti häntä miellyttivät hevosten luonteva käynti ja eloisa liike. Nähtyään myös muita kuvanveistäjän töitä Messina oli sitä mieltä, että Jauhiainen on monumentaalikuvanveistäjä ja siksi "oikea mies auttamaan Tukiaista marsalkan patsaan lopullisessa luomisessa".[3] Yhteistyö veistäjien välillä ei kuitenkaan jatkunut, koska he olivat eri mieltä yhteistyöstä ja taiteellisista ratkaisuista.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Roberto Marini, Francesco Messina (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 14.4.2008.
  2. ↑ Risto Lindstedt, Mannerheimin uusin taistelu, Suomen Kuvalehti 17/1994 (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 14.4.2008.
  3. ↑ Pekka Rönkkö, Oskari Jauhiainen. Ars Nordica 5, Pohjoinen, 1994 s. 125

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]