Gramofonilevy

Kannettava gramofoni ja 78 kierroksen levy

Gramofonilevy eli sellakkalevy, arkikielessä yleisesti myös savikiekko, on analogiseen äänentoistoon tarkoitettu äänilevyn varhainen formaatti. Emil Berliner patentoi gramofoniaan varten tekemänsä keksinnön vuonna 1887. Sellakkalevyä käytettiin yleisesti 1880-luvulta 1960-luvulle saakka. Tuolloin sen korvasi pääasiallisena tallenneformaattina suuremman tallennuskapasiteetin tarjoava ja kestävämmästä PVC-muovista valmistettu vinyylilevy. Savikiekkojen pyörintänopeus oli yleisimmin 78 kierrosta minuutissa, mutta myös muita nopeuksia käytettiin. Ensimmäisten, vuonna 1889 markkinoille tulleiden gramofonilevyjen halkaisija oli 13 senttimetriä, mutta vuonna 1894 Yhdysvalloissa tulivat käyttöön halkaisijaltaan 17,5-senttimetriset yksipuoliset levyt. Kaksipuolisia levyjä alettiin tehdä vuonna 1904.[1] Valmistusaineena käytettiin sellakan ja puuvillan tai muun kuidun seosta. Sellakkalevyt ovat LP-levyjä paksumpia ja painavampia. Ne ovat myös herkkiä särkymään pudotessaan, mistä tulee äänilevytyypin kansanomainen nimitys savikiekko.[2] Toimiakseen hyvin sellakkalevy vaatii vinyylilevyä leveämmän uransa takia erilaisen neulan ja äänirasian.[3]

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuosinaan gramofonilevyt joutuivat kilpailemaan tallennusvälineenä fonografissa käytettyjä vahalieriöitä vastaan, mutta syrjäyttivät nämä lopulta täysin. Berliner Gramophone Company myi Yhdysvalloissa vuonna 1897 jo lähes 250 000 levyä. Lopullinen läpimurto tapahtui 1920-luvun puolivälissä, jolloin levyjen hinnat laskivat ja halvat matkagramofonit tulivat markkinoille[4]. Suurimmat gramofonilevyjen valmistusmaat olivat 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Saksa.

Neuvostoliitossa gramofonilevyjä valmistettiin pitkälle 1960-luvulle saakka eikä siellä otettu koskaan tuotantoon 45 kierroksen vinyylilevyjä. Myös Intiassa julkaistiin Beatles-yhtyeen kappaleita vielä gramofonilevyillä. [5]

Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläinen Gramophone-yhtiö tallensi Pohjoismaissa, joissa ei ollut omaa levytuotantoa, arviolta 10 000 levypuolta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Gramophone-yhtiön levymerkki oli His Master's Voice ja tunnuskuva gramofonia kuunteleva koira. Yhtiö teki levytysmatkoja Suomeen säännöllisesti jo vuodesta 1904 alkaen ja Suomessa myytävät levyt puristettiin Riiassa, Latviassa. Levyille tallennettiin lähinnä oopperalaulajien, myöhemmin myös kuplettilaulajien esityksiä. [5] Varhaisimpia suomalaisia gramofonilevyille laulaneita taiteilijoita olivat muiden muassa Aino Ackté, Abraham Ojanperä, Hjalmar Frey ja Eino Rautavaara sekä Pasi Jääskeläinen, Iivari Kainulainen ja J. Alfred Tanner. Ensimmäisen maailmansodan vuoksi äänilevyjen valmistus tyrehtyi niin täydellisesti, että vuosina 1917–1925 ei tehty ainoatakaan suomalaista äänilevyä. Lisäksi gramofonien ja ulkomaisten levyjen hinnat olivat Suomessa suurimman osan 1920-luvusta korkeat, Suomen pienet markkinat eivät kiinnostaneet kansainvälisiä levy-yhtiöitä eikä alan kotimaisia toimijoita ollut olemassakaan. Noina vuosina suomen kieli ikuistui äänilevylle vain amerikansuomalaisten, muiden muassa Hiski Salomaan ja Leo Kaupin tulkinnoissa.[6]

Suomessa gramofonien ja gramofonilevyjen myynti nousi nopeasti sen jälkeen, kun niiden tuontitullit puolitettiin vuonna 1928. [7] Esimerkiksi Georg Malmsténin vuonna 1929 levyttämää valssia Särkynyt onni myytiin kaikkiaan 17 000 kappaletta "gramofonikuumeen" aikana. Siihen saakka jo tuhannen kappaleen levymyyntiä oli pidetty erittäin hyvänä saavutuksena. [8] Veikko Lavi muisteli 1980-luvulla, miten hän oli nuoruudessaan kuunnellut Leo Kaupin laulua gramofonilevyltä Langinkosken kalliolla Kotkassa: "Jo se tekniikka, että mustalta levyltä lähtee musiikkia ja laulua, oli ihme. Minä makasin kalliolla lumoutuneena ja tuijotin sitä levyä." Suomalaiset levyt äänitettiin ja puristettiin 1930-luvun ajan teknisistä syistä enimmäkseen ulkomailla, enimmäkseen Berliinissä, Lontoossa, Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Joskus levy-yhtiöiden ulkomaiset teknikot kävivät raskaine ja monimutkaisine laitteineen tallentamassa suomalaisten taiteilijoiden esityksiä Helsingissä.[9] Esimerkiksi Olavi Virta teki läpimurtonsa levylaulajana peräti 42 levypuolen voimalla vuonna 1939, jolloin esitykset äänitettiin levytysstudioksi rakennetussa Käpylän työväentalossa.[10]

Heti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Suomessa tehtyjen levyjen ongelmina olivat tavallistakin huonompi kestävyys ja äänenlaatu niiden valmistukseen käytettävissä olleen materiaalin kehnouden vuoksi. Uusia levyjä tehtiin tällöin jopa rikotuista levyistä keitetystä massasta, johon sekoittunut levyetikettien paperin sisältämä selluloosa aiheutti levyyn kuuntelua voimakkaasti häirinneen suhinan. Pahimmillaan gramofonin neula ei edes löytänyt levystä uraa.[11] Kuvaavaa oli, että vuonna 1942 perustettu levy-yhtiö Rytmi joutui alkuvuosinaan vaatimaan uuden levyn ostajalta maksuksi levyn hinnan ohella yhden vanhan levyn.[12] Gramofonilevyt syrjäytyivät Suomessa 1950-luvun lopulla nopeasti 45 kierroksen single- ja EP-levyjen tieltä; aluksi kalliit LP-levyt yleistyivät 1960-luvun kuluessa. Viimeinen suomalainen alun perin gramofonilevyllä julkaistu äänite oli Eino Grönin Karnevaalitango vuodelta 1961.[5]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Erik Ahonen: Savikiekot voittivat lieriöt, mutta hävisivät vinyylille. Aamulehti 13.7.2013, s. B22.
  2. ↑ Söderholm, Jan: Musiikista materiaan. Aluelehti Saimaa. Arkistoitu 25.10.2011. Viitattu 17.7.2009.
  3. ↑ Lindqvist, Jorma: Kirjoitin joskus huvikseni hakukoneen hakusanaksi: "Battery operated portable turntables" eli: paristokäyttöisiä matkalevysoittimia. Siitä alkoi keräilyharrastus. Mediapakari "Vintage-audio" sivu. 6.1.2009. Arkistoitu Viitattu 2.02.2021.
  4. ↑ Nyman, Jake: Kielletyt levyt. Sata vuotta musiikin sensuuria, s. 32. Gummerus, 2017. ISBN 978-951-24-0078-2
  5. ↑ a b c Ahonen 2013.
  6. ↑ Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja, s. 13–14. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08913-7.
  7. ↑ Marko Tikka ja Toivo Tamminen: Tanssiorkesteri Dallapé: Suomijatsin legenda 1925–2010, s. 55. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010.
  8. ↑ Ea Rahikainen: Georg Malmsten – Duurissa ja mollissa" ‑levyn esittelyteksti, Finnlevy, 1981.
  9. ↑ von Bagh & Hakasalo 1986, s. 19.
  10. ↑ von Bagh & Hakasalo 1986, s. 20.
  11. ↑ Tikka & Tamminen, 2010, s. 208.
  12. ↑ von Bagh & Hakasalo 1986, s. 188.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämä tekniikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.