Granville Bantock

Granville Bantock

Granville Ransome Bantock (7. elokuuta 1868 Lontoo – 16. lokakuuta 1946 Lontoo) oli brittiläinen säveltäjä ja kapellimestari. Hän matkusti maailmanlaajuisesti, ja hänen tuotantonsa aiheissa näkyykin eri kulttuurien vaikutus. Antiikin maailma oli toinen keskeinen Bantockin musiikkia innoittanut aihepiiri.[1]

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bantockin isä George Granville oli merkittävä skotlantilaistaustainen kirurgi ja gynekologi, jonka vastahakoisuudesta huolimatta poika aloitti syyskuussa 1888 opiskelun Royal Academy of Musicissa pääaineinaan sävellys ja harmonia sekä opettajanaan Frederick Corder. Sivuaineina hän opiskeli monien soitinten soittoa ja lauloi kuorossa. Hän kehittyi musiikillisesti verrattain myöhään, mutta hänen lähtiessään opinahjosta siellä pidettiin täysimittainen konsertti, joka koostui hänen teoksistaan. Niitä esitettiin myös julkisissa konserteissa.[1]

Kesällä 1892 julkaistiin ensimmäiset Bantockin sävellykset: pianoalbumi ja The Fireworshippersin vokaaliosuus. Hän sai musiikkiaan August Mannsin esittämäksi Kristallipalatsissa. Varhaisiin teoksiin kuuluvat kaksinäytöksiset oopperat Caedmar ja The Pearl of Iran; Bantock kirjoitti myös itse libretot. Hän ihannoi Richard Wagneria ja osoitti myös omassa sävellystyössään suurellisia pyrkimyksiä. Hän sävelsi musiikin ilmeisesti neljääntoista tekstiin Robert Southeyn intialaisaiheisesta Curse of Kehama -runoteoksesta, mutta vain kuusi näistä sävellyksistä tunnetaan ja kolme julkaistiin. Bantock sävelsi myös kuusi egyptiläistä draamaa, joista ainoa julkaistu oli Ramses II, josta tehty balettisarja esitettiin. Epäkäytännöllisestä suurellisuudesta huolimatta useat kriitikot, kuten George Bernard Shaw, pitivät Bantockia lupauksena.[1]

Bantock osallistui suoraan opiskelijapohjaisen The Overture -lehden perustamiseen Royal Academy of Musicissa ja perusti myös oman lehtensä (The New Quarterly Musical Review), jota julkaistiin kolmen vuoden ajan vuodesta 1893 lähtien. Bantock sai tukijoikseen William Wallacen sekä H. Orsmond Andertonin, joka myös oli hänen ensimmäinen elämäkertakirjailijansa. Elokuussa 1893 Bantock pääsi burleskiyhtiö Ronnie Boy Bluen johtoon. Tämän jälkeen hän palveli musiikkijohtaja George Edwardesia, loi uraa kevyemmässä musiikissa ja pääsi esiintymään maailmanlaajuisesti. Veljensä Leedham Bantockin kanssa hän sävelsi music hall -lauluja, joista "Who'll Give a Penny to the Monkey" oli huomattava hitti. Bantock liittyi Charles Villiers Stanfordin Shamus O'Brien -esityskierrokseen ja johti näyttämömusiikkia ranskalaisiin näytelmiin Royalty Theatressa. Hän päätti myös organisoida oman sävellyskonserttinsa, joka pidettiin 15. joulukuuta 1896. Siellä esitetyt teokset olivat Overture: Eugene Aram, Songs of Arabia ja The Funeral Curse of Kehama -kokonaisuudesta. Toukokuussa 1897 toisessa merkittävässä brittiläisen kamarimusiikin konsertissa kuultiin Bantockin Songs of Japan. Säveltäjä kuitenkin palasi kevyen musiikin pariin johtamalla sotilasyhtyettä New Brightonissa jo kesäkuussa 1897.[1]

Avioliitto ja New Brighton

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

9. maaliskuuta 1898 Bantock meni naimisiin runoilija Helena von Schweitzerin kanssa. Hän pääsi New Brighton Towerin musiikkijohtajaksi ja sai orkesterilleen kansallista mainetta sekä innovatiivisen ohjelman. New Brightonissa Bantock esitytti vain vähäisen määrän omia sävellyksiään, mutta hän johti lukuisia muiden, kuten Stanfordin, Hubert Parryn, Corderin, Alexander Campbell Mackenzien ja Edward Elgarin teosten esityksiä. Hän edisti myös vähemmän tunnettujen säveltäjien, kuten William Wallacen ja Joseph Holbrooken, uria. Myöhemmin hänen tukensa hyödytti myös hänen ystäväänsä Havergal Briania.[1]

Kansainvälisellä tasolla Bantock kutsuttiin helmikuussa 1900 Antwerpeniin johtamaan brittiläistä musiikkia, jonka joukossa olivat säveltäjän omat teokset Helena Variations hänen omalle vaimolleen, Pjotr Tšaikovski -vaikutteinen Russian Scenes, Overture: Eugene Aram ja orkesterikohtaus Jaga-Naut Curse of Kehamasta. Samassa kaupungissa esitettiin vuosi tämän jälkeen sävelruno Thalaba the Destroyer sekä Songs of Egypt ja Songs of Arabia. Ura kuitenkin painottui orkesterinjohtotyöhön, jonka ohella Bantock toimi kuoronjohtajana. Viimeiset kolme osaa itämaisinnoitteisten laulujensa sarjasta Bantock sävelsi vaimonsa sanoihin; näin syntyivät teokset Songs of Persia, Songs of India ja Songs of China. Bantock oli jo tehnyt läpimurtonsa aikansa musiikkipiireissä ja vakiinnutti seuraavien kahden vuosikymmenen aikana asemansa sekä säveltäjänä että hallinnollisen, akateemisen puolen toimijana.[1]

Liverpool ja Birmingham

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdettyään Luoteis-Englannista Bantock pääsi kapellimestariksi Liverpoolin orkesteriseuraan, jonka kanssa hän kutsui myöhemmin Sibeliuksen johtamaan konsertin. Bantockin ja Sibeliuksen välit muodostuivat läheisiksi. Bantock oli yksi ensimmäisistä Sibeliuksen teosten esittäjistä maassaan. Sibelius omisti tälle kolmannen sinfoniansa, tuli esittämään sen Lontooseen vuonna 1908 ja palasi myöhemmin samaan paikkaan. Sibeliuksesta tuli Bantock-seuran ensimmäinen puheenjohtaja, kun se perustettiin vuonna 1946.[1]

Mackenzien, John Stainerin, Parryn ja Stanfordin suosituksin Bantock pääsi johtoasemiin Birmingham and Midland Instituten musiikkikouluun. Royal Academy of Musicista hänelle tarjottiin paikkaa, jota hän ei ottanut vastaan. Suurimman osan loppu-urastaan Bantock vietti Birminghamissa. Instituutti kehittyi hänen aikanaan hajanaisista luokista hyvin organisoiduksi kouluksi, jossa toimivat opiskelijaorkesteri ja -kuoro sekä järjestettiin säännöllisiä kamarimusiikkitapahtumia. Edward Elgarista tuli vuonna 1902 instituutin kunniavierailija; henkilökunnan jäseniksi tulivat Adrian Boult, Rutland Boughton, Joseph Holbrooke, Julius Harrison, Clarence Raybould ja Ernest Newman. Kun Elgar vetäytyi, Bantockista tuli Birminghamin yliopiston musiikin Peyton-professori. Hänellä oli suuri rooli Birminghamin kaupunginorkesterin eli Birminghamin kaupungin sinfoniaorkesterin välittömän edeltäjän perustamisessa. Ensimmäinen orkesterin esittämä teos oli Bantockin oma teos Overture: Saul syyskuussa 1920.[1]

Bantock tunnettiin nonkonformistisuudestaan, eksentrisyydestään ja energisyydestään, mutta hän keskittyi myös perhe-elämään. Perhe osti toisen kodin pohjoisesta Walesissa. Perheeseen syntyi kolme lasta. Perhe-elämään kuitenkin toi särönsä säveltäjän sivusuhde laulaja Denne Parkeriin 1920-luvulla. Suhteesta syntyi avioliiton ulkopuolinen lapsi, ja pettämisen aiheuttamat ongelmat saattoivat osaltaan vaikuttaa Bantockin pitkiin kodin ulkopuolella viettämiin aikoihin. Bantock oli jäsenenä lukuisissa musiikkiorganisaatioissa, mikä johti myös suureen nimitysten määrään; hän pääsi moneen otteeseen eri tahoilla puheen- ja varapuheenjohtaja-asemaan.[1]

Bantock oli innokas lukija, joka puhui monia kieliä; hän opiskeli latinan ja kreikan ohella arabian ja farsin kieliä. Eksoottiset, sankarilliset teemat, itäiset aihepiirit ja eri kulttuurien kirjallisuus innoittivat Bantockin musiikkia uran alusta loppuun. Myös antiikin maailma vaikutti moniin teoksiin; Pagan Symphony valmistui vuonna 1928, ja Bantockin kolmas sinfonia on nimeltään The Cyprian Goddess – Aphrodite in Cyprus, joka valmistui vuosikymmen myöhemmin Fidžillä. Bantockin tuotannossa on lisäksi uskonnollisia ja Raamattu-aiheisia teoksia, vaikka hän ei itse harjoittanutkaan kristinuskoa. Brittimusiikista Bantock sai vaikutteita erityisesti Skotlannin ja Hebridien kansanmusiikista. Hän oli Marjory Kennedy-Fraserin ystävä ja omaksui temaattista materiaalia tämän Songs of the Hebrides -kokoelmista (1907, 1907, 1921), joista keskimmäisen sovituksista itse tekikin neljä. Bantock oli yksi aikansa eturivin kuorosäveltäjistä ja sävelsi myös soitinsäestyksetöntä (a cappella) musiikkia.[1]

Bantockista tuli vuonna 1912 aloitetun Birminghamin ja Midlandin festivaalin kunniajohtaja. Hän toimi tuomarina ja johtohahmona monissa kilpailufestivaaleissa omassa kotimaassaan ja vieraili tuomarina myös Kanadassa. Bantockin kunniaksi perustettiin omakin festivaali, jonka johdossa toimi Dan Godfrey. Bantock kieltäytyi monista akateemisista palkinnoista, mutta hyväksyi Edinburghin yliopiston kunniatohtorin arvon ja sai vuonna 1930 ritarinarvon palveluksistaan brittiläisen musiikin parissa.[1]

Myöhemmät vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun koittaessa väheni kilpailufestivaalien suosio, ja myös Bantockin omaa musiikkia sisältäneet konsertit harvinaistuivat. Ajan katsottiin jossain määrin ajaneen hänestä ohi, ja häntä kohdeltiin menneisyyden hahmona. Tässä vaiheessa Bantockia leimasi tyylillinen epäprogressiivisuus. Hän inhosi jazzia eikä sietänyt moderneja taidemusiikin trendejä. Bantock ei kuitenkaan passivoitunut vaan jatkoi sekä säveltämistä (vaikkakin vähemmän tuotteliaana) että akateemista työtään Trinity Collegessa 65-vuotiaana muutettuaan Lontooseen. Hän oli yhä myös kansainvälinen toimija, joka matkusti Amerikan mantereelle ja Länsi-Intiaan sekä Australiaan. Toisen maailmansodan aikana Bantock oli jo muuttanut Buckinghamshireen, mutta teki paluun pääkaupunkiin ja ainakin kerran välttyi täpärästi Luftwaffen pommeilta.[1]

Bantock eli riittävän vanhaksi ehtiäkseen levyttää omia teoksiaan, joihin kuului Celtic Symphony. Bantock johti ja levytti musiikkiaan vielä yksitoista kuukautta ennen kuolemistaan 78-vuotiaana. Hänen kuolemansa jälkeen avattiin muistosäätiö, johon pyydettiin mukaan George Bernard Shawia, joka kuitenkin totesi: ”väliäkö tribuuteilla – soittakaa hänen musiikkiaan”. Bantockin työ jäi kuitenkin pitkälti unohduksiin, ja hänen sävellystensä esitykset toisen maailmansodan jälkeen jäivät vain satunnaisiksi. Muita paremmin tunnettuina kuitenkin pysyivät teokset Pierrot of the Minute (alkusoitto) ja Fifine at the Fair, jonka levytti Thomas Beecham. Jonkin verran yleistä kiinnostusta heräsi vuonna 1968, jolloin säveltäjän syntymästä tuli kuluneeksi vuosisata.[1]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]