Grímr Karvaposken saaga

Grímr Karvaposken saaga 1600-luvulta peräisin olevassa paperikäsikirjoituksessa AM 109 a II 8vo.

Grímr Karvaposken saaga (isl. Gríms saga loðinkinna) on keskiaikainen islantilainen saaga. Saaga sijoittuu aikaan ennen Islannin asuttamista ja luetaan siksi niin kutsuttuihin muinaissaagoihin. Se on yksi neljästä ”Hrafnistan miehistä” kertovasta saagasta (isl. Hrafnistumannasögur), joihin luetaan myös Ketill Kojamon saaga, Nuoli-Oddrin saaga sekä Án Jousentaivuttajan saaga. Kyseiset saagat kertovat Norjan Hrafnistasta (nyk. Nærøyn kuntaan kuuluva Ramsta Pohjois-Trøndelagin läänissä) keskiaikaisesta Hálogalandista lähtöisin olevan suvun neljän sukupolven miehistä. Grímr Karvaposken saaga kertoo Ketill Kojamon pojan Grímrin matkasta kauas pohjoiseen tämän kotiseutua vaivaavan nälänhädän seurauksena, ja miten tämä samalla matkalla löytää kadonneen morsiamensa, Lopthænan, joka on joutunut ilkeän äitipuolensa noituuden kohteeksi. Saaga on kirjoitettu 1300-luvulla, mutta sen varhaisimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1400-luvulta. [1] Grímr Karvaposken saagan osalta on tuotu esille myös sen mahdollinen yhteys toiseen muinaissaagaan Hálfdan Branankasvatin saaga (Hálfdanar saga Brönufóstra); näiden kahden saagan on katsottu juontuvan yhteisestä mutta nyt jo kadonneesta kirjallisesta lähteestä. [2] Grímr Karvaposken saaga on ilmestynyt suomeksi muinaissaagojen kokoelmassa Egill Yksikätinen (Helsinki: Finn Lectura 2013).

Synopsis

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopthæna ja Grímr

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saagan alussa kerrotaan, että Grímr on saanut lisänimensä karvatuposta, joka oli kasvanut hänen toisessa poskessaan syntymästä saakka. Grímrin kihlattu on Lopthæna, joka kuitenkin katoaa juuri ennen sovittua hääpäivää. Samassa yhteydessä kerrotaan Lopthænan pahansuovasta äitipuolesta. Pian tämän jälkeen Hálogalandiin saapuu myös nälänhätä ja Grímr lähtee etsimää pyydettävää pohjoisesta. Hän suuntaa lautallaan kumppaniensa kanssa ensin Finnmarkiin ja sitten Gandvíkiin, mistä löytyy pyydettävää. Lahdella nousee kuitenkin kova myrsky ja miesten saalis katoaa.

Peikkoja Gandvíkissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yöllä Grímr herää ja kohtaa kaksi peikkoämmää, jotka ovat särkemässä miesten alusta. Grímr ampuu toista peikoista isältään saamalla taikanuolella ja iskee toista kirveellä, mutta tämä pääsee vielä palaamaan kotiluolaan, missä peikkojen vanhemmat ovat. Ennen kuin surmaa nämäkin Grímr ehtii kuulla, että Lopthæna olisi jossain lähettyvillä.

Rantaan on ajautunut valas, jota Grímr miehineen ryhtyy paloittelemaan. Paikalle tulee toinen mies, joka vaatii valasta itselleen, minkä seurauksena miesten välille syntyy taistelu. Vain Grímr säilyy kaikista miehistä hengissä, mutta hänkin on pahasti haavoittunut. Paikalle tulee karmeannäköinen peikkoämmä, joka lupaa pelastaa ja parantaa Grímrin. Grímr joutuu kuitenkin sitä ennen suutelemaan hirvittävää peikkoämmää ja makaamaan tämän kanssa.

Lopthæna löytyy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aamulla Grímr löytää kuitenkin vierestään kauniin, Lopthænan näköisen naisen ja sängynpäädystä peikkoämmän nahan, jonka Grímr polttaa. Tämän jälkeen Lopthæna virkoaa; Grímr on vapauttanut Lopthænan siitä kirouksesta, jonka tämän äitipuoli on asettanut. Grímr lastaa nyt aluksensa täyteen saalista ja matkaa Lopthænan kanssa takaisin tämän isän luokse, missä äitipuoli vangitaan ja kivitetään.

Saagan loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopthæna ja Grímr menevät naimisiin. Saaga kertoo heillä olevan tyttären, Brynhildrin, ja pojan, Nuoli-Oddrin. Brynhildriä kosii eräs mies, jolle Brynhildr ei tahdo puolisoksi. Mies haastaa Grímrin kaksintaisteluun, mutta taistelussa Grímr seuralaisineen surmaa miehen ja tämän mukana olleet berserkit. Saagan lopuksi kerrotaan Grímrin sisaren Hrafnhildrin ja tyttären Brynhildrin jälkeläisistä, joista osa lähtee myös Islantiin. Useita islantilaisia merkkimiehiä mainitaan heidän jälkeläisikseen.

Grímr Karvaposken saaga lähteenä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grímr Karvaposken saaga luetaan yleensä niin sanottuihin seikkailusaagoihin (saks. Abenteuersagas), jotka on katsottu muinaissaagoista nuorimmiksi. [3] Pidetään kuitenkin todennäköisenä, että nuoremmasta iästään huolimatta Grímr Karvaposken saaga on pohjautunut ainakin osittain suulliselle perinteelle. Tarinat Grímr Karvaposkesta on keskiajan Islannissa todennäköisesti koettu tärkeiksi kertomuksiksi Islannin asuttaneiden sukujen esi-isistä. 1200-luvulta säilyneen mutta varhaisemmalle materiaalille perustuneen, Islannin asuttajista kertovan Landnámabókin mukaan monet merkittävät islantilaiset suvut katsoivat polveutuvansa Grímrin edustamista Hrafnistan miehistä. Myös Grímr Karvaposken saaga luettelee saagan lopussa Grímrin Islantiin suunnanneita ja siellä syntyneitä jälkeläisiä. [4]

Muinaissaagoille tyypilliseen tapaan Grímr Karvaposken saaga sisältää kuitenkin myös selkeästi fiktiivisinä pidettyjä elementtejä ja kansansatumaisia piirteitä. [5] Ruotsin suurvalta-aikana Grímr Karvaposken saagaa pidettiin näistä piirteistä huolimatta potentiaalisena lähteenä Ruotsin muinaisesta menneisyydestä. Monien islantilaisten muinaissaagojen katsottiin kuvaavan Ruotsin loisteliasta muinaista menneisyyttä, ja saagojen sisältöä saatettiin käyttää myös suurvaltaideologian vahvistamiseen ja propagandatarkoituksessa. Grímr Karvaposken saagasta kiinnostuttiin siitäkin huolimatta, että sen tapahtumat sijoittuvat pääosin Norjan länsiosiin. Osa saagan tapahtumista sijoittuu kuitenkin seuduille, joiden katsottiin olevan myös ruotsalaisten vaikutuspiirissä (Finnmark, Gandvík). Saagan viimeisessä luvussa mainitaan myös Grímr Karvaposken tyttären jälkeläisen muuttamisesta Keski-Ruotsiin Jämtlantiin (isl. Jamtaland). Ruotsalaiset eivät kuitenkaan enää ymmärtäneet saagojen kieltä, muinaisislantia, joten useita muinaissaagoja käännettiin. Grímr Karvaposken saagan latinankielinen käännös ilmestyi Ruotsissa vuonna 1697 teoksessa Ketilli Hængii et Grimonis Hirsutigenæ patris et filii historia (Upsala). [6]

Saagassa mainitut pohjoiset alueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grímr Karvaposken saagassa mainittu Finnmark vastasi alueellisesti nykyistä Norjan Finnmarkin lääniä tai historiallista Ruijan maakuntaa. Saagoissa Finnmarkilla viitataan niin kutsuttujen Finnien asuinsijoihin. Finnit (isl. Finnar) taas tarkoittavat saagoissa yleensä saamelaisia. [7] Gandvíkin, jonne Grímr matkaa, on katsottu viittaavan Vienanmereen. Joissain yhteyksissä on myös esitetty, että sillä olisi voitu tarkoittaa Pohjanlahtea tai Jäämerta, mutta nämä tulkinnat eivät ole saaneet juurikaan kannatusta. Kirjaimellisesti nimi Gandvík tarkoittaa taika-, noita- tai hirviölahtea ja viitannee skandinaavien parissa mahdollisesti olleisiin uskomuksiin alueella elelleistä hirviöistä. Keskiajan islantilaisille Vienanmeri oli todennäköisesti kaukainen ja tuntematon paikka, mikä on saattanut vahvistaa mielikuvaa.[8]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aalto, Sirpa. 2010. Categorizing Otherness in the Kings’ Sagas. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta.
  • Aalto, Sirpa. 2018. ”Suomen muinaiset kuninkaat” – todellisuus nimien takana. Glossae-blogi 2.2.2018.
  • Busch, Kay. 2004 [2002]. Großmachtstatus & Sagainterpretation. Die schwedischen Vorzeitsagaeditionen des 17. und 18. Jahrhunderts. Vol I: Beschreibung. Väitöskirja. Friedrich-Alexander-Universität Erlangen-Nürnberg (FAU), Philosophische Fakultät und Fachbereich Theologie.
  • Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta, toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne. Helsinki: Finn Lectura, 2013.
  • Jorgensen, Peter A. 1975. The Two-Troll Variant of the Bear's Son Folktale in Hálfdanar saga Brönufóstra and Gríms saga Lodinkinna[vanhentunut linkki]. ARV: Journal of Scandinavian Folklore 31 (1975), 35–43.
  • Jorgensen, Peter A. 1993. Gríms saga loðinkinna. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, ed. Phillip Pulsiano. New York and London: Garland Publishing 1993, 243–244.
  • Kanerva, Kirsi. 2015. Muinaista menneisyyttä etsimässä. Saagakäännöksiä ja riimututkimusta Ruotsin suurvalta-ajalta.Teoksessa Kirjoista kokoelmaksi. Kansansivistystä ja kansainvälisyyttä Turun kaupunginkirjastossa 1800–1900-luvuilla, toim. Kaisa Hypén, Leila Koivunen & Janne Tunturi. Turku: Avain, 246–254.
  • Koskela Vasaru, Mervi. 2009. Bjarmaland. Oulu: Oulun yliopisto.
  • Mitchell, Stephen A. 1993. Fornaldarsögur. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York and London: Garland Publishing 1993, 206–208.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
  • Vésteinn Ólason. 1994. The Marvellous North and Authorial Presence in the Icelandic fornaldarsaga. Teoksessa Contexts of Pre-Novel Narrative: The European Tradition, toim. Roy Eriksen. Approaches to Semiotics 114. Berlin: De Gruyter, 101–134.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Jorgensen 1993, 243; Vésteinn Ólason 1994, 104; Busch 2004 [2002], 106; Simek & Hermann Pálsson 2007, 129.
  2. ↑ Jorgensen 1975; Jorgensen 1993, 243.
  3. ↑ Mitchell 1993, 206.
  4. ↑ Vésteinn Ólason 1994, 107; Grímr Karvaposken saaga, 96–97.
  5. ↑ Vésteinn Ólason 1994, 107.
  6. ↑ Busch 2004 [2002], 106; Kanerva 2015.
  7. ↑ Aalto 2010, 123–126; Egill Yksikätinen, 78 (viite 66); Aalto 2018.
  8. ↑ Koskela Vasaru 2009, 41, 44, 145, 198–199, 302, 360, 391–395; Aalto 2010, 135–136. Egill Yksikätinen, 77 (viite 62).

Käännökset ja editiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Grímr Karvaposken saaga. Käänt. Alpo Honkapohja. Teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta, toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne. Helsinki: Finn Lectura, 2013.
  • Ketilli Hængii et Grimonis Hirsutigenæ patris et filii historia. [Käänt. Ísleifur Þorleifsson]. Upsala: Olof Rudbeck, 1697.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]