Gulassikommunismi

Unkarin kommunistijohtaja János Kádár.

Gulassikommunismi (unk. gulyáskommunizmus) eli kádárismi oli Unkarin kansantasavallassa János Kádárin valtakaudella, etenkin 1960-luvulta lähtien harjoitettu kommunismin muoto. Sitä luonnehti pyrkimys kansalaisten elintason ja tyytyväisyyden lisäämiseen ja aatteellisen, diktatorisen pakkovallan löyhtyminen, jota voitiin ilmaista puoluejohtaja János Kádárin sanoin: ”Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.”[1]

Nimitykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuun unkarilaiseen ruokalajiin liittyvän ”gulassikommunismi”-nimityksen voi ajatella viittaavan sekä aineelliseen hyvinvointiin että useiden erilaisten ”ainesten” yhdistämiseen.[2] Unkarissa käytetään toisinaan myös nimitystä fridzsiderszocializmus (’jääkaappisosialismi’), jolla stalinismin aikaan viitattiin paheksuvasti kansalaisten ”pikkuporvarilliseen” omistushaluun, 1970-luvulta lähtien kasvavaan hyvinvointiin, jossa elintason nousun symbolina ei enää ollut elintarvikkeiden vaan yhä enemmän kestokulutushyödykkeiden saatavuus.[3] Usein siteeratun luonnehdinnan mukaan Unkarista tuli ”sosialistisen leirin iloisin parakki”, millä viitattiin siihen, että kansalaisia valvova väkivaltakoneisto oli yhä olemassa mutta sen läsnäolo ei tavallisten ihmisten arjessa jatkuvasti tuntunut.[1]

Kádárismin kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Neuvostoliiton joukot olivat kukistaneet vuoden 1956 kansannousun ja nostaneet valtaan János Kádárin, tämän oli ensiksi varmistettava valtansa rankaisemalla kansannousuun syyllistyneitä. Kaikkiaan heitä teloitettiin yli kolmesataa, ja yli viiden vuoden vankeustuomion sai yli kymmenentuhatta. Suurin osa vangituista vapautui kuitenkin nopeasti vuosien 1960 ja 1963 armahduksissa, joilla Unkari rakensi myös sovinnollisempia suhteita länsivaltoihin. Vankilasta vapautuneisiin ei kohdistettu erityisiä sorto- tai syrjintätoimia, vaan heidät pyrittiin nopeasti integroimaan yhteiskuntaan, ja samaan aikaan päättävistä asemista raivattiin pois vanhat stalinistit ja entiset Rákosin diktatuurin kannattajat.[1] 1970-luvulle tultaessa järjestelmä oli kerännyt tukijoikseen myös ”edistyksellisen porvariston” ja ”demokraattisen talonpoikaiston”: kaikki, jotka eivät olleet suoranaisesti systeemiä vastaan, alettiin nähdä sen mahdollisina liittolaisina.[2]

Kádárin ”pehmodiktatuuri” viimeisteli maatalouden kollektivisoinnin. Tämä onnistui enemmänkin suostuttelun kuin pakkokeinojen avulla, ja kun samaan aikaan yksityisviljelijöille tehtiin erilaisia myönnytyksiä, pienten yksityisviljelmien muodostama oheistalous sallittiin ja maatalousväen tulot ja elintaso kasvoivat, väestön tyytyväisyys säilyi. Omakotitalojen rakentaminen ja pienyrittäminen vapautettiin, erilaisten palvelujen saatavuus parani. Toinen olennainen muutos aikaisempaan oli, että lojaaliuden julistuksia järjestelmälle, osallistumista aatteelliseen ”koulutukseen” ja jatkuvaa sosialismin ylistämistä ei tavallisilta kansalaisilta arjessa enää koko ajan vaadittu: yksityiselämä ”neutraloitiin”. Kansalaisten arkea helpotettiin panostamalla elintarvikkeiden ja kulutustavaroiden saatavuuteen, myös raskaan teollisuuden ja sotavarustelun kustannuksella. Elintason nostaminen velkarahalla tosin johti ylivelkaantumiseen.[1]

Kulttuuriministeri György Aczélin johdolla kulttuuripolitiikassa sovellettiin ns. kolmen T:n periaatetta: kulttuurituotteet olivat joko ”tuettuja” (támogatott), ”siedettyjä” (tűrt) tai ”kiellettyjä” (tiltott). ”Siedettyjen” kategoriassa pääsi julki paljon sellaisia sisältöjä, jotka eivät varsinaisesti sopineet viralliseen sosialismin ideologiaan mutta eivät myöskään avoimesti haastaneet tai vaarantaneet sitä. Ulkopolitiikassa Unkari ei liiaksi poikennut Neuvostoliiton linjasta tai avoimesti uhmannut Moskovaa.[1] 1960-luvulta lähtien ulkomaanmatkailu tuli vähitellen mahdolliseksi tavallisille unkarilaisille, vaikka etenkin länsimaihin matkustamista yhä rajoitettiinkin. Vuonna 1970 noin miljoona unkarilaista, vuonna 1980 jo 5,2 miljoonaa matkusti ulkomaille, useimmat tosin sosialistisiin naapurimaihin tai ”puolisosialistiseen” Jugoslaviaan.[2]

Anssi Halmesvirran mukaan kádárismi samoin kuin Neuvostoliiton brežnevismi kuoli tyhjenemällä ideologiasta ja menettämällä siten ideologisen legitimaationsa. Ei enää ollut selvää, millaiseen sosialismiin oltiin menossa, jos oltiinkaan.[1] Vanhenevan János Kádárin johtama järjestelmä oli muuttunut voimattomaksi ja kyvyttömäksi reagoimaan uudistusvaatimuksiin, joita 1980-luvulla Gorbatšovin noustua valtaan alkoi kuulua myös Moskovasta. Jo 1970-luvulla talousuudistukset katkaisi myös öljykriisi. Kádárin kuollessa vuonna 1989 kaikille oli ilmeistä, että tulossa olisi suuri muutos.[4]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Halmesvirta, Anssi: Kádárismi – sosialismia Unkarin malliin Suomi-Unkari-seura. 6.11.2008. Viitattu 10.11.2019.
  2. ↑ a b c Heino Nyyssönen: Salami reconstructed. Cahiers du monde russe. Russie - Empire russe - Union soviétique et États indépendants, 1.6.2006, 47. vsk, nro 1-2, s. 153–172. doi:10.4000/monderusse.9595 ISSN 1252-6576 Artikkelin verkkoversio. (ranskaksi)
  3. ↑ fridzsider-szocializmus fogalmak.blogspot.com. Viitattu 6.1.2025.
  4. ↑ Egy korszak vége: Kádár János temetése Múlt-kor történelmi magazin. 26.5.2012. Viitattu 6.1.2025. (unkariksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]