Hawker Sea Fury
| Hawker Sea Fury | |
|---|---|
 Sea Fury FB.11 |
|
| Tyyppi | Tukialushävittäjäpommittaja |
| Alkuperämaa |
 Yhdistynyt kuningaskunta |
| Suunnittelija | Sydney Camm |
| Ensilento | 21. helmikuuta 1945 (Fleet Air Arm) |
| Esitelty | lokakuu 1945 |
| Valmistusmäärä | 860 |
Hawker Sea Fury oli Hawkerin suunnittelema brittiläinen hävittäjälentokone, joka suunniteltiin Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimille toisen maailmansodan aikana. Se oli viimeinen Kuninkaallisen laivaston käyttämä potkurikone ja yksi nopeimmista koskaan rakennetuista mäntämoottorikoneista.
Suunnittelu ja kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hawker Fury oli toisessa maailmansodassa menestyneiden Hawker Tempest ja Hawker Typhoon -hävittäjäpommittajien seuraaja. Hawkerin kuuluisa suunnittelija Sydney Camm suunnitteli sen ilmavoimien pyynnöstä kevyeksi Tempest Mk.II:n seuraajaksi, ja se tunnettiin kehitysnimellä ”Kevyt Tempest-hävittäjä”. Siinä oli muunnellut Tempestin puolielliptiset siivet, jotka kiinnitettiin pulteilla ja niiteillä runkoon. Runko itsessään oli samanlainen kuin Tempestissä, mutta täysin itsekantava paremman näkyvyyden saavuttamiseksi. Suunnitelma teki riittävän vaikutuksen Englannin ilmailuministeriöön, joka hyväksyi konseptin.
Konnesta tilattiin kuusi prototyyppiä, ja niistä kahdessa voimanlähteenä oli Rolls-Royce Griffon -moottori ja kahdessa Centaurus XXII, yhdessä Centaurus XII ja yhtä käytettiin koerakenteena. Ensimmäinen lento Furylla tapahtui 1. syyskuuta 1944, koneena NX798, jossa oli Centaurus XII tukevilla moottoriliitoksilla, joka pyöritti nelilapaista Rotol-potkuria. Toisena lensi 27. marraskuuta 1944 LA610, jossa oli Griffon 85-moottori ja kuusilapainen Rotol-potkuri. Tässä vaiheessa Furyn ja Sea Furyn kehitystyö oli niin yhtenäistä, että seuraava ensilentonsa tehnyt prototyyppi oli laivastomuunnos Sea Fury, SR661 (25. heinäkuuta 1945), joka oli myös viimeinen Fury-prototyyppi. Toisen maailmansodan loppuessa Euroopassa Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien Fury-sopimus peruttiin, ja kehitys suunnattiin Sea Furyyn. LA610:een lopulta sovitettiin Napier Sabre VII -moottori joka pystyi tuottamaan 3 400–4 000 hevosvoimaa. Tuloksena siitä tuli nopein Hawkerin valmistama mäntämoottorikone, huippunopeutena noin 780 km/h.
Laivastoversio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1943 suunnitelmaa muokattiin sopivaksi Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien pyyntöön N.7/43 tukialushävittäjäksi. Boulton-Paul Aircraft sai tehtäväkseen tehdä muunnoksen Hawkerin jatkaessa Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien version kanssa. Ensimmäinen Sea Fury-prototyyppi, SR661 lensi ensimmäistä kertaa Langleyssä, Berkshiressä 21. helmikuuta 1945, varustettuna Centaurus XII-moottorilla. Tässä prototyypissä oli pyrstökoukku tukialuslaskeutumisia varten, mutta ei taittuvia siipiä säilytystä varten. Toinen prototyyppi SR666 lensi 12. lokakuuta 1945, voimanlähteenä Centaurus XV, joka pyöritti uutta viisilapaista Rotol-potkuria, ja koneessa oli taittuvat siivet. Määritelmä N.7/43 muutettiin N.22/43:ksi, joka nyt tarkoitti tilausta 200:lle koneelle. Näistä sata rakennettiin Boulton-Paulilla.
Molemmat prototyypit kävivät läpi tukialuslaskeutumiskokeita kun japanilaiset antautuivat 1945, lopettaen maalentokenttiä käyttävän Furyn kehityksen; työ laivastoversion kanssa jatkui. Aluperäinen tilaus määritelmään N.22/43 vähennettiin sataan koneeseen, ja Boulton-Paulin sopimus peruttiin. Samaan aikaan VB857:n, lentokoneen, jonka piti olla Boulton-Paulin rakentama Sea Fury-prototyyppi, rakennus siirrettiin Hawkerin tehtaalle Kingstoniin. Tämä lentokone, joka rakennettiin samaan standardiin kuin SR666, lensi ensimmäistä kertaa 31. tammikuuta 1946. Ensimmäinen tuotantomalli, Sea Fury F Mk X, lensi syyskuussa 1946. Ongelmia rupesi ilmestymään rikki menevien pyrstökoukkujen kanssa tukialuslaskeutumisten yhteydessä; muutosten jälkeen lentokone hyväksyttiin tukialuslaskeutumisiin keväällä 1947.
Sea Fury F 50-vientiversio osoittautui suosituksi, konetta ostivat Australia, Saksa, Irak, Egypti, Burma, Pakistan ja Kuuba. Hollannin kuninkaallinen laivasto osti 24 lentokonetta ja hankki lisenssin vielä 24 F 50:n valmistamiseksi Fokkerilla.
Lopullinen kaikkien versioiden valmistusmäärä oli noin 860 lentokonetta.
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuninkaallisen laivaston aiemmat Supermarine Seafire-koneet eivät ikinä olleet täysin sopivia tukialuslaskeutumisiin, syynä huono näkyvyys ja kapea laskuteline, jotka hankaloittivat nousuja ja laskeutumisia. Myöhemmin konetyypin korvasi useimmilla tukialuksilla Sea Fury F X (myöhemmin F 10). Sea Furylla varustettiin Fleet Air Armin laivueet 736, 738, 759 ja 778.
F 10:n seuraaja oli hävittäjäpommittaja Sea Fury FB.11, joita rakennettiin lopulta noin 650. Sea Fury pysyi Fleet Air Armin päähävittäjäpommittajana vuoteen 1953 ja Hawker Sea Hawkin ja Supermarine Attackerin käyttöönottoon asti.
Kanadan kuninkaallinen laivasto käytti vuosina 1948–1956 74 Sea Fury FB.11- konetta (ja yhtä FB.10-konetta), jotka kaikki toimivat HMCS Magnificent-tukialukselta 871. laivueessa. Viimeiset lennot kanadalaisilla Sea Furyilla lensivät luutnanttikomentaja Derek Prout, joka lensi WG565:n Calgaryyn, Albertaan toimimaan koulutuskoneena paikallisessa tekniikkaopistossa, ja Lynn Garrison, joka lensi niin ikään WG565:tä 1. huhtikuuta 1958.
Konetyypin hankinnasta Suomen ilmavoimille
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Messerschmitt Bf 109:n osoittautuessa jo vanhentuneena ja epäturvallisena konetyyppinä sekä varaosapulmien pahoin vaivatessa, selviteltiin mahdollisuutta saada 25 koneen erä Hawker Sea Fury -hävittäjäkonetyyppiä Suomelle. Tämä tapahtui 1950-luvun alussa. Hanketta vetivät mm. Birger Ek ja Jorma Sarvanto. Toinen vaihtoehtoinen ratkaisu olisi ollut saada hankittua Mamba -potkuriturbiinimoottoreita ja niillä päivittää Valmet Vihuri -harjoituskoneet. Kumpikaan näistä hankkeista ei toteutunut, vaan Suomi päätyi hankkimaan De Havilland Vampire -hävittäjiä. Myöhemmin hankittiin kaksipaikkaisia Vampire Trainer-koneita. Näiden tyyppitunnukset olivat VA ja VT. Koneita hankittiin yhteensä 15 kpl.[1]
Korean sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]FB.11 -versiota käytettiin läpi Korean sodan maataistelukoneena Royal Navyn tukialuksilta HMS Oceanilta, HMS Glorylta, HMS Theseukselta ja australialaiselta HMAS Sydneyltä. 8. elokuuta 1952 FAA:n lentäjä luutnantti Peter ”Hoagy” Carmichael ampui alas MiG-15-suihkuhävittäjän ilmataistelussa, näin tehden Sea Furysta yhden harvoista suihkuhävittäjän alas ampuneista potkurikoneista. Jotkut lähteet väittävät, että toinenkin MiG ammuttiin alas, mutta useimmat lähteet eivät mainitse tätä; miten tahansa, tämän usein sanotaan olleen ainoa brittiläisen pilotin brittiläisessä koneessa käymä menestyksäs ilmataistelu koko Korean sodassa. Taistelu alkoi, kun hänen lentueensa, joka koostui Sea Furyista ja Fairey Fireflyistä joutui kahdeksan MiG-15-koneen hyökkäyksen kohteeksi. Yksi Firefly vaurioitui pahasti, kun Sea Furyt pääsivät pakoon vahingoittumattomina. Samanlainen kohtaaminen seuraavana päivänä johti siihen, että Sea Furyt käyttäen ylivoimaista liikehtimiskykyään onnistuivat pakenemaan toista MiG-15-hyökkäystä, vaikka yksi Sea Fury joutui lentämään vaurioituneena takaisin Oceanille. Tunnistamisen helpottamiseksi Sea Furyihin maalattiin omakonetunnukset, samanlaiset kuin Normandian maihinnousussa.
Tekniset tiedot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähde: lähde?
Yleiset ominaisuudet
- Miehistö: 1
- Pituus: 10,6 m
- Kärkiväli: 11,7 m
- Korkeus: 4,9 m
- Siipipinta-ala: 26 m²
- Tyhjäpaino: 4 190 kg
- Voimalaite: 1 × Bristol Centaurus 18 -tähtimoottori; 1 850 kW (2 480 hv)
Suoritusarvot
- Suurin nopeus: 740 km/h
- Matkalentonopeus: 625 km/h
- Lentomatka: 1 127 km
Aseistus
- 4 × Hispano Mk V-tykkiä
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Partonen, Kyösti: Suomen Ilmavoimien lentokoneet 5 - De Havilland Vampire in Finnish Air Force, Apali/Satakunnan Lennoston Kilta, 2013, Tampere. ISBN 978-952-5877-25-0 (s. 58-61)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Partonen, K., 2013: s. 59-60
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hawker Sea Fury Wikimedia Commonsissa
