Henri d’Orléans

Aumalen herttua Henri d’Orléans.

Henri Eugène Philippe Louis d’Orléans, Aumalen herttua[1] (16. tammikuuta 1822 Pariisi – 7. toukokuuta 1897 Zucco, Italia)[2][3] oli ranskalainen prinssi, kenraali, historioitsija, poliitikko ja Ranskan akatemian jäsen.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aumalen herttuan vanhemmat olivat Ranskan kuningas Ludvig Filip I ja kuningatar Maria Amalia.[1] Hänen sisaruksiaan olivat muun muassa Ranskan kruununprinssi Ferdinand Filip, Belgian kuningatar Louise, Joinvillen prinssi François d’Orléans, Montpensier’n herttua Antoine d’Orléans sekä kuvanveistäjä Marie d’Orléans.[4]

Aumale peri nuorena suuren omaisuuden sukulaiseltaan Condén ruhtinaalta.[1] Aumale kävi Lycée Henri-IV -koulua Pariisissa ja aloitti sotilasuransa 17-vuotiaana jalkaväen kapteenina. Hän osallistui vuodesta 1840 Algerian valloitukseen, johti vuonna 1843 Abdelkaderin sotaleirin valtausta ja sai samana vuonna kenraaliluutnantin arvon. Vuonna 1847 hänet nimitettiin Algerian kenraalikuvernööriksi ja hän vastaanotti Abdelkaderin antautumisen.[5][1][3] Kun Ludvig Filip syrjäytettiin vuoden 1848 helmikuun vallankumouksella, Aumale luovutti kenraalikuvernöörin tehtävät uuden hallituksen nimittämälle Louis Eugène Cavaignacille ja vetäytyi vanhempiensa tavoin Englantiin.[5]

Englannissa asuessaan Aumale laati tutkimuksia Ranskan historiasta. Prinssi Napoléon-Jérôme Bonaparten arvosteltua koko Orléansin sukua Ranskan senaatissa hän julkaisi vastauksena teoksen Lettre sur l’histoire de France (1861), jonka Napoleon III:n hallinto kielsi.[5][1]

Vuosien 1870–1871 Ranskan–Saksan sodan aikana Aumale tarjoutui palvelemaan Ranskan armeijassa, mutta niin keisarikunta kuin sen seuraajaksi perustettu kolmas tasavaltakin torjuivat tarjouksen. Laki Orléansin suvun jäsenten maastakarkotuksesta kuitenkin kumottiin vuonna 1871, ja Aumale valittiin Oisen departementin edustajana uuteen kansalliskokoukseen, jossa hän liittyi keskustaoikeistoon.[5][1] Hänet valittiin joulukuussa 1871 Ranskan akatemian jäseneksi kreivi Charles de Montalembertilta vapautuneelle tuolille.[5][1][2] Aumalelle palautettiin myös aiemmin takavarikoitu Orléansien omaisuus.[5] Hän palasi vuonna 1872 armeijaan divisioonakenraalina ja toimi vuonna 1873 puheenjohtajana sotaoikeudessa, joka tuomitsi marsalkka François Achille Bazainen kuolemaan. Aumale oli VII armeijakunnan komentajana Besançonissa vuosina 1873–1879 sekä armeijan ylitarkastajana vuosina 1879–1883.[5][1] Kansalliskokousedustajana hän jatkoi vuoteen 1876.[3]

Aumalen herttuan nimi esiintyi orleanististen monarkistien suunnitelmissa, mikä huolestutti kolmannen tasavallan johtoa.[2] Vuonna 1883 entisten hallitsijasukujen jäsenet pakotettiin eroamaan sotilasviroista ja vuonna 1886 kokonaan armeijasta minkä lisäksi heidät karkotettiin maasta, jolloin Aumale muutti Brysseliin. Ranskan hallitus salli hänen paluunsa vuonna 1889 kiitollisuudenosoituksena siitä, että hän oli viisi vuotta aiemmin määrännyt testamentissaan omistamansa Chantillyn linnan luovutettavaksi taidekokoelmineen Ranskan instituutille.[5][1] Karkotuksen kumoamiseen lienee vaikuttanut myös se, että Aumale oli vastustanut kenraali Georges Boulanger’n vehkeilyjä ja ilmaissut tukensa tasavallalle. Aumale asui viimeiset vuotensa Chantillyssa, mutta kuoli vuonna 1897 Italian Zuccossa.[5]

Ranskan akatemian ohella Aumale oli vuodesta 1880 Académie des Beaux-Artsin ja vuodesta 1889 Académie des Sciences morales et politiques -akatemian jäsen sekä lisäksi Besançonin akatemian johtaja. Hän kuului myös Brysselin kuninkaalliseen akatemiaan.[2][5]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aumalen herttuan puolisona oli vuodesta 1844 Maria Carolina (1822–1869), jonka vanhemmat olivat Molempain Sisiliain kuningaskunnan hallitsijasukuun kuulunut Salernon ruhtinas Leopold ja Itävallan arkkiherttuatar Maria Klementine, keisari Frans I:n tytär. Pariskunnan kaksi aikuisiksi elänyttä poikaa, Condén ruhtinas Louis (1845–1866) ja Guisen herttua François Louis (1854–1872), kuolivat ennen isäänsä.[5][1][6][7]

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Les Zouaves (1855)
  • Alésia (1859)
  • Lettre sur l’histoire de France (1861)
  • Les institutions militaires en France (1867)
  • Histoire des princes de Condé, seitsemän osaa (1869–1895)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j Aumale, Henri Eugène Philippe Louis d'Orléans, Duc d' (englanniksi) Encyclopædia Britannica (1911), Wikisource. Viitattu 8.1.2024.
  2. ↑ a b c d Henri d’ORLÉANS, duc d’AUMALE (ranskaksi) Académie française (Ranskan akatemia). Viitattu 8.1.2024.
  3. ↑ a b c Henri, Eugène, Philippe d'Orléans Duc d'Aumale (ranskaksi) Assemblée nationale (Ranskan kansalliskokous). Viitattu 8.1.2024.
  4. ↑ Maria Amalia (1782–1866) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 15.12.2024.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k Nordisk familjebok (1904), s. 427–428 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 8.1.2024.
  6. ↑ Caroline of Bourbon (1822–1869) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 15.12.2024.
  7. ↑ Clementine of Austria (1798–1881) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 15.12.2024.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]