Henrik Visnapuu (2. tammikuuta 1890 Valgamaa, Viro – 3. huhtikuuta 1951 New York, Yhdysvallat) oli virolainen runoilija. Hän kuului kirjailijaryhmä Siuruun, jonka myrsky ja kiihkokauden huomattavin edustaja hän oli Marie Underin ohella.[1]
Visnapuun esikoiskokoelma Amores (1917) herätti kohua. Siinä ja muissa varhaisissa kokoelmissaan Visnapuu esiintyy varsinkin rakkauslyyrikkona, mutta mukana niissä on myös luontoaiheita. Hän kirjoitti myös vallankumouksen tragiikasta ja uskonnollisista kokemuksista. 1920-luvulta lähtien hän kirjoitti erityisesti isänmaasta. Lyriikan lisäksi hän julkaisi muun muassa näytelmiä ja esseitä sekä vuonna 1951 muistelmateoksen Päike ja jõgi.[2]
Visnapuu oli 1935–1937 propagandaministeriön neuvos, kuului vuosina 1937–1940 Uus-Eestin toimituskuntaan ja oli samaan aikaan kirjallisuusaikakauskirja Varamun toimittaja. Hän lähti 1944 maanpakoon Saksaan, mistä 1949 muutti Yhdysvaltoihin.[1][3] Hänen pakolaisvuosinaan kirjoittamastaan lyriikasta ilmenee isänmaan kaiho ja rakkauden peruselämys[2].
Antologiassa Eestin runotar: virolaisen lyriikan antologia, toim. Elsa Haavio, Helsinki: WSOY 1940[4]