Herkules – Atlantiksen valloittaja | |
---|---|
Ercole alla conquista di Atlantide Hercule à la conquête de l’Atlantide |
|
Elokuvan yhdysvaltalainen mainosjuliste. |
|
Ohjaaja | Vittorio Cottafavi |
Käsikirjoittaja |
|
Perustuu | Archibald Zounds Jr:n tarinaan |
Tuottaja | |
Säveltäjä | Armando Trovajoli |
Kuvaaja | Carlo Carlini |
Leikkaaja | Maurizio Lucidi |
Tuotantosuunnittelija | Franco Lolli |
Lavastaja | Franco Lolli |
Pääosat | |
Valmistustiedot | |
Valmistusmaa | |
Tuotantoyhtiö | |
Levittäjä |
Woolner Brothers Netflix |
Ensi-ilta |
19. elokuuta 1961 (Italia) 14. helmikuuta 1962 (Ranska) 6. huhtikuuta 1962 (Suomi) |
Kesto | 101 min (Italia) |
Alkuperäiskieli | italia, ranska ja muita kieliversioita |
Tuotto | 568 000 000 liiraa (Italia) |
Aiheesta muualla | |
IMDb | |
Elonet | |
AllMovie | |
Herkules – Atlantiksen valloittaja (ital. Ercole alla conquista di Atlantide, ransk. Hercules à la conquête de l’Atlantide) on vuonna 1961 valmistunut italialais-ranskalainen seikkailuelokuva. Sen on ohjannut Vittorio Cottafavi. Tyylilajiltaan peplumia edustavan elokuvan päähenkilöä Herkulesta näyttelee kehonrakentaja Reg Park. Tyypillisten peplum-piirteiden lisäksi elokuva sisältää tieteisfiktion, komedian ja parodian aineksia. Sitä pidetään kuvaukseltaan yhtenä tyylilajin komeimmista elokuvista.
Herkules ja muinaisen Theban kuningas Androkles lähtevät laivalla etsimään Kreikkaa uhkaavaa vierasta maata. Myrsky hajottaa laivan, ja Herkules kumppaneineen päätyy Atlantiksen saarelle. Sitä hallitsee kuningatar Antinea, joka aikoo valloittaa luomansa klooniarmeijan avulla koko maailman. Herkules tuhoaa kuningattaren salaisen voimanlähteen ja pakenee ystävineen mereen uppoavasta Atlantiksesta.[1][2]
Reg Park | … | Herkules |
Fay Spain | … | Antinea |
Ettore Manni | … | Androkles |
Luciano Marin | … | Hyllos, Herkuleen poika |
Laura Efrikian | … | Ismene, Antinean tytär |
Mario Valdemarin | … | Cabor |
Mimmo Palmara | … | Astor |
Salvatore Furnari | … | Timoteus |
Raffaele Baldassarre | … | kaartin päällikkö |
Mino Doro | … | yksi Theban neuvoston johtajista |
Luciana Angiolillo | … | Deianira |
Mario Petri | … | Zenith |
Gian Maria Volonté | … | Spartan kuningas |
Ivo Garrani | … | Megalian kuningas |
Enrico Maria Salerno | … | Megaran kuningas |
Nando Tamberlani | … | Tiresia[3] |
Herkules – Atlantiksen valloittaja on järjestyksessä neljäs 1950- ja 1960-luvun vaihteessa tehty Herkules-elokuva. Steve Reevesin luovuttua roolista Galatean tuottaja Nello Santi antoi teeman SPA Cinematografican Achille Piazzille, joka vuonna 1960 toteutti Vittorio Cottafavin ohjaaman Herkuleen koston pääosassaan Mark Forest. Forestista suunniteltiin myös neljännen elokuvan Herkulesta, mutta hän kieltäytyi roolista fyysisesti liian vaativana. Niinpä tuotantoyhtiö palkkasi hänen tilalleen brittiläissyntyisen kehonrakentajan Reg Parkin, joka pystyi esittämään osansa lähes kokonaan ilman sijaisnäyttelijöitä. Hänen vastanäyttelijänään toimii amerikkalainen Fay Spain, joka oli aikaisemmin esittänyt lähinnä teinitytyön rooleja. Peplum-elokuvien vakiokasvoja ovat Androklesta näyttelevä Ettore Manni ja nuori Luciano Marin. Sivuosissa Spartan, Megalian ja Megaran kuninkaina vierailevat tunnetut näyttelijät Gian Maria Volonté, Ivo Garrani ja Enrico Maria Salerno.[4]
Loistavissa Technicolor-väreissä 70 millimetrin Super Technirama -laajakangastekniikalla toteutettu Herkules – Atlantiksen valloittaja on yksi komeimmista peplumelokuvista. Sen ulkokohtaukset on kuvattu Italian Tor Caldarassa, Grotte di Salonen luolissa, merenrannalla ja kivilouhoksilla. Sisäkuvaukset on tehty Roomassa Cinecittàn studioilla. Franco Lollin lavastuksen kohokohtia ovat kattoa pitelevä Atlas-patsas sekä valtavat temppelin ovet, joiden rinnalla jopa Herkules näyttää pieneltä. Androcleen kaleeri rakennettiin Nettunon telakalla. Erikoistehosteet ovat Gallianon ja Riccin käsialaa. Haroun Terzieffin kuvaamaa tulivuorenpurkausta on käytetty myös useissa muissa elokuvissa. Pastoraaliaiheisen musiikin on säveltänyt Armando Trovajoli.[5]
Cottafavin elokuva sisältää peplumille tyypillisen seikkailujuonen ohella tieteisfiktion, komedian ja parodian aineksia. Massiivinen Reg Park on hyväntuulinen, rauhaa rakastava ja jopa laiskahko sankari, joka tarvittaessa osaa käyttää lihaksiaan vihollisen lyömiseksi.[6][7] Parkia on pidetty peplumelokuvien parhaana Herkuleena, joka vangitsee erinomaisesti kreikkalaisen mytologian sankarin häilyvän luonteen[8]. Hänen apurinsa selättävät vastustajansa pikemminkin oveluudella kuin voimalla. Yksi heistä on kujeileva pikku kääpiö.[6]
Herkules – Atlantiksen valloittaja onnistuu olemaan myös vakava ottamatta itseään liian vakavasti[9]. Elokuvassa on suoria viittauksia natsien totalitarismiin ja ydinpommin jälkeiseen kylmän sodan aikaan. Atlantiksen kuningattaren voimanlähde on Uranuksen verestä eli uraanista muodostunut kivi, ja hänen klooniarmeijansa koostuu voittamattomista vaaleatukkaisista ja -partaisista arjalaisista. Saaren alkuperäisväestö on suljettu keskitysleirille ja Herkules poikineen yritetään tappaa kaasukammiossa. Eripuraisen Kreikan demokraattinen järjestelmä osoittautuu voimattomaksi ulkoisen uhkan edessä, ja ainoastaan Herkuleen edustama raaka voima voi pelastaa sen. Vapauttaessaan Uranuksen kiven energian hän tuhoaa samalla kokonaisen sivilisaation, jonka alistetut asukkaat osoittautuvat kyvyttömiksi järkevään ja organisoituun vastarintaan. Poliittisena allegoriana Herkuleen toiminnan voidaan nähdä kuvastavan Yhdysvaltojen roolia toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa.[10]
Herkules – Atlantiksen valloittaja oli Italiassa kohtalaisen hyvä kaupallinen menestys keräten yhteensä 568 miljoonan liiran kassatulot[11]. Elokuvan jo tuotantovaiheessa saama kansainvälinen huomio sai tuottaja Achille Piazzin tarjoamaan Reg Parkille pääosaa myös seuraavassa elokuvassa Herkules voittaa helvetin, jonka ohjaajaksi tuli Atlantiksen valloittajan erikoistehosteiden parissa työskennellyt ja Steve Reevesin molemmat Herkules-elokuvat aiemmin kuvannut Mario Bava.[12] Arnold Schwarzenegger on maininnut Reg Parkin yhdeksi idoleistaan, jonka Herkules-elokuvat saivat hänet kiinnostumaan kehonrakennuksesta ja myöhemmin suuntautumaan elokuvauralle. Cottafavin Herkules – Atlantiksen valloittaja on nähty myös yhtenä 1970-luvun Bud Spencer ja Terence Hill -elokuvien esikuvista.[13]
Yhdysvalloissa Herkules – Atlantiksen valloittaja ei poikkeuksellisesti päässyt American International Picturesin levitykseen yhtiön tuottajien ja Piazzin välisen aikaisemman sopimusrikon takia. Elokuvan ostivat Bernard ja Lawrence Woolner, jotka julkaisivat sen vuonna 1963 tuotantoyhtiönsä Woolner Brothersin ensimmäisenä elokuvana. Uudelleen leikattu amerikkalainen versio sai nimen Hercules and the Captive Women (”Herkules ja vangitut naiset”),[14] vaikka jälkimmäisiä ei elokuvassa varsinaisesti olekaan[6].
Elokuvan amerikkalainen versio on saatavilla muun muassa tyydyttävän tasoisena Image Entertainmentin DVD:nä[15][16]. Laadultaan erinomainen ranskalainen Editions Fabbrin ja Studio Canalin julkaisu sisältää ranskan- ja italiankieliset ääniraidat sekä ranskankielisen tekstityksen[17].