Hjálmþérin ja Ölvirin saaga [hjaulmthjerin] (isl. Hjálmþés saga ok Ölvis) on keskiaikainen islantilainen saaga, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Saaga kertoo Mannheimin (isl. Mannheimar) kuninkaan pojaksi kutsutun Hjálmþérin ja tämän ystävän Ölvirin seikkailuista, joihin nämä ajautuvat Hjálmþérin äitipuolen asettaman kirouksen vuoksi. Hjálmþérin ja Ölvirin saaga luetaan yleensä niin kutsuttuihin muinaissaagoihin, mutta saagalla on yhtäläisyyksiä myös kotoperäisiin ritarisaagoihin. Hjálmþérin ja Ölvirin saaga on yksi nuorimmista muinaissaagoista. Se on todennäköisesti kirjoitettu vasta 1400-luvulla. 1300-luvulta on kuitenkin säilynyt Hjálmþérin tarinaan liittyvää rímur-runoutta (Hjálmþés rímur), minkä perusteella on oletettu, että tarinasta on ollut myös alkuperäisempi versio, joka olisi kirjoitettu vuoden 1300 tietämillä. [1] Hjálmþérin ja Ölvirin saagaa ei ole suomennettu.
Nuorena muinaissaagana Hjálmþérin ja Ölvirin saaga luetaan niin kutsuttuihin seikkailusaagoihin (saks. Abenteuersaga). Saaga muistuttaa juonensa ja tapahtumapaikkojensa osalta hyvin paljon myös kotoperäisiä ritarisaagoja. Niiden tavoin Hjálmþérin ja Ölvirin saagassa mainitaan useita eksoottisia paikkoja, kuten Syría ja Arabía, ja saagahahmoilla on nimiä, jotka eivät ole skandinaavista alkuperää (esim. Ptólómeus). Saagan sisällön ja tyylin perusteella Hjálmþérin ja Ölvirin saaga on katsottu sen saaneen vaikutteita monenlaisista lähteistä, alkaen muista muinais- ja kotoperäisistä ritarisaagoista eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Saagalla on myös kansansatumaisia piirteitä, ja siinä esiintyy monia tarina-aihelmia. Useilla motiiveilla on vastaavuutensa joko skandinaavisessa tai kelttiläisessä perinteessä. Saaga on muunnelma niin sanotusta äitipuolisadusta. [2]
Hjálmþérin ja Ölvirin saagaa pidetään tutkimuksessa lähinnä ”valhesaagana” (isl. lygisaga) eli puhtaasti fiktiivisena teoksena, joka ei kerro todellisista tapahtumista. Siitä huolimatta saagasta kiinnostuttiin suurvalta-ajan Ruotsissa. Koska ruotsalaiset eivät tuolloin enää ymmärtäneet muinaissaagojen kieltä, muinaisislantia, saaga ilmestyi Johan Fredrich Peringskiöldin kääntämänä vuonna 1720 (Hialmters och Olvers saga, Stockholm: Horrn). Saagan kääntämisen ja julkaisemisen motiivina oli tuolloin nimenomaan saagan historiallinen arvo: sen katsottiin kuvaavan Ruotsin muinaista ja loistokasta menneisyyttä. Olof Rudbeck katsoi saagassa mainitun Mannheimarin vastaavan muinaista Atlantista eli hänen näkemyksensä mukaisesti Ruotsia. [3]