Hálfdan Eysteinninpojan saaga (isl. Hálfdanar saga Eysteinssonar) on keskiaikainen islantilainen saaga, joka kertoo norjalaisen kuninkaan pojasta, Hálfdanista, ja tämän viikinkiretkistä idässä. Hálfdan Eysteinninpojan saaga luetaan muinaissaagoihin. Se on kirjoitettu todennäköisesti 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Saagan kirjoittajaa ei tunneta. Hálfdan Eysteinninpojan saagan varhaisimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1400-luvulta AM 343 a 4to ja AM 586 4to[1].[2] Hálfdan Eysteinninpojan saagaa ei ole suomennettu.
Saagan alussa kerrotaan Hálfdanin suvusta. Kerrotaan, että Norjan Trondheimin nimi tulee þrándr-nimisestä kuninkaasta, joka oli Óðinn-jumalan pojanpoika. Þrándrilla oli puolisonsa Dagmærin kanssa poika nimeltä Eysteinn. Eysteinnin velipuolen äidin nimeä ei tiedetä, mutta kyseisen velipuolen kerrotaan olevan Eirekr Kaukomatkaaja (isl. inn víðförli), joka löysi ”Kuolemattomien vainion” (isl. Ódáinsakr).[3] Eysteinnin vaimo on saagan mukaan Ása, joka on Sigurðr Hirvihärän (isl. hjörtr)[4] ja Áslaugin, Sigurðr Käärmeensilmäisen (isl. Ormr í auga)[5] tyttärentytär. Eysteinnillä ja Ásalla on poika nimeltä Hálfdan.
Kun Hálfdanin äiti kuolee, isä Eysteinn ei tahdo enää olla kotona vaan lähtee viikinkiretkille. Eysteinnillä on näillä matkoilla mukanaan Úlfkell Mestari (isl. snillingr) Sviprinpoika, hankalaluonteinen mies, jolle Eysteinn kuitenkin antaa paljon arvoa ja asettaa tämän viiden laivansa johtoon. Kun Eysteinn on viikinkiretkillä, hänen valtakuntaansa hallitsee Úlfkellin veli Úlfarr Sviprinpoika.
Eräänä kesänä kuningas Eysteinn lähtee viikinkiretkelle Idäntielle (isl. Austrvegr) poikansa ja Úlfkellin kanssa. He saapuvat Aldeigjuborgin kaupunkiin, missä hallitsee jo ikääntynyt kuningas Hergeirr. Tällä on kaupungissa vain vähän joukkoja. Eysteinn joukkoineen hyökkää kaupunkiin ja lyö kuninkaan nopeasti. Vanhan kuninkaan lesken, kuningatar Ísgerðrin, kerrotaan olevan Göötanmaan kuninkaan Hlöðvirin tytär. Leskikuningatar myöntyy vastentahtoisesti siihen, että Eysteinn ottaa hänet vaimokseen ja saa siten Hergeirrin valtakunnan haltuunsa.
Kuningas Hergeirrin ja kuningatar Ísgerðrin tytär Ingigerðr, jonka kerrotaan olevan pitkä kuin mies, asuu kasvatusisänsä jaarli Skúlin luona. Skúli hallitsee Álaborgia ja hänen kerrotaan olevan Heimirin, Brynhildr Buðlintyttären kasvatusisän veli.[6] Skúlilla on saagan mukaan myös orja nimeltä Kollr, jonka tyttären nimi on myös Ingigerðr. Jälkimmäinen Ingigerðr muistuttaa prinsessa Ingigerðriä, mutta tällä ei ole prinsessan tapoja. Eysteinn lähettää poikansa Hálfdanin ja Úlfkell Mestarin valloittamaan jaarli Skúlin valtakunnan ja noutamaan prinsessan takaisin. Hän lupaa, että Hálfdan saisi prinsessan puolisokseen ja Úlfkell saisi hallintaansa Skúlin valtakunnan, minkä jälkeen Eysteinn hankkisi hänelle myös hyvän puolison.
Jaarli Skúli saa tietää hyökkäyksestä etukäteen, mutta sairastuu juuri ennen hyökkäystä. Hän pyytää orjaansa Kolria pukeutumaan vaatteisiinsa ja johtamaan sotajoukkojaan. Kolr suostuu, ja kaikki luulevat hänen taistellessaan hänen olevan Skúli. Samaan aikaan prinsessa Ingigerðr sopii Ingigerðr Kolrintyttären kanssa, että tämä ottaa hänen paikkansa ja väittää olevansa prinsessa. Kun Hálfdan ja Úlfkell kohtaavat Kolrin joukkoineen, syntyy hurja taistelu, jossa Kolr lopulta saa surmansa. Taistelun jälkeen Hálfdan miehineen näkee vanhan miehen ja naisen, jotka kulkevat kohti metsää. Mies on niin heikko, että joutuu nojautumaan naista vasten. Pariskunnan mentyä Hálfdan epäilee, että vanhasta miehestä on hänelle vielä harmia.
Hálfdan ja Úlfkell vievät nyt prinsessaksi luulemansa Ingigerðrin Aldeigjuborgiin. Hálfdan ei vielä tahdo avioon, mutta Ingigerðr annetaan puolisoksi Úlfkellille, josta tehdään jaarli ja Álaborgin ja siihen kuuluvan valtakunnan hallitsija.
Kolmen vuoden kuluttua Bálagarðrin rannikolla (isl. Bálagarðssíða) katoaa kauppalaiva ja kaikki olettavat, että se on joutunut kovaan myrskyyn. Myöhemmin syksyllä kuningas Eysteinnin hoviin saapuu kaksi pitkää muukalaista. Näillä on pitkä huppu päässään, niin etteivät kasvot näy kunnolla, ja kumpikin kertoo olevansa nimeltään Grímr ja olevansa venäläistä sukua (ættaðir utan af Rússía). He kertovat menettäneensä kaiken haaksirikossa ja pyytävät saada jäädä talven yli. Vanhempi Grímr osoittautuu talven mittaan vahvaksi ja taitavaksi erilaisissa kisailuissa, ja nuorempi Grímr on taidokas jousiammunnassa ja lautapelissä. Ihmiset pitävät kummastakin Grímristä. Hálfdan pitää kumpaakin Grímriä tarkasti silmällä.
Joulun aikaan, juhlajuominkien jälkeen Hálfdan sattuu palaamaan saliin, missä kumpikin Grímr nukkuu. Nuoremman Grímrin käsi on ilman hansikasta, eikä Hálfdan ole koskaan nähnyt kenelläkään miehellä niin kaunista kättä. Kädessä on myös sormus. Hálfdan ottaa sormuksen ja hansikkaan mukaansa, mutta yöllä hän herää siihen, että nuorempi Grímr on suunnannut sokaisevan valon hänen kasvoihinsa. Grímr ottaa hanskan ja sormuksen ja lausuu, että ne ja käsi tulisivat piinaamaan Hálfdania antamatta hetkenkään rauhaa, kunnes joku antaisi ne Hálfdanin käteen yhtä mielellään kuin Grímr on ne juuri häneltä ottanut. Tämän jälkeen Grímr syöksyy ulos. Hálfdan yrittää lähteä hänen peräänsä, mutta huomaa ovet lukituiksi. Kun hän menee etsimään isäänsä kuningas Eysteinniä, hän löytää tämän kuolleena vuoteestaan. Henkiin jäänyt palveluspoika kertoo, että vanhempi Grímr oli tullut sisään ja surmannut kuninkaan ja muut palveluspojat miekalla. Kumpaakaan Grímriä ei löydetä, mutta kansa tahtoo Hálfdanin ryhtyvän kuninkaaksi isänsä jälkeen. Hálfdan kuitenkin kieltäytyy, sillä hän tahtoo kostaa ensin isänsä surman, ja määrää kuningatar Ísgerðrin ja tämän veljen Sigmundrin hallitsijaksi kunnes hän palaisi. Hän lähtee viikinkiretkille viideksi vuodeksi, ensin Idäntielle (isl. Austrvegr), mutta kuva hänen näkemästään kädestä ja kultasormuksesta piinaa häntä kaikkialla.
Vale-prinsessa Ingigerðr Kolrintytär tahtoo, että Úlfkell ottaisi Eysteinnin kuoleman jälkeen myös Aldeigjuborgin hallintaansa. Ísgerðr ja Sigmundr eivät kuitenkaan suostu siihen, ja Úlfkell palaa Álaborgiin keräämään joukkoja. Sigmundr lähtee heidän peräänsä, ja käy niin, että Úlfkell ja Ingigerðr joutuvat pakenemaan yhdellä laivalla Norjaan. Siellä Úlfkell surmaa Eysteinnin maita sijaishallitsevan veljensä Úlfarrin ja julistautuu kuninkaaksi.
Úlfkell kerää itselleen valtavan armeijan viikingeistä, lainsuojattomista ja berserkeistä ja lähtee Idäntielle. Hän saapuu kolmellakymmenellä laivalla paikkaan nimeltä Jakoniemi (isl. Klyfandanes), joka on saagan mukaan itään Vaahterametsä (isl. Hlynskógr) nimisestä paikasta eikä kovin kaukana Bjarmien maasta (isl. Bjarmaland). Siellä hän kohtaa Hálfdanin, joka on matkassa kymmenellä laivalla. Alkaa taistelu, jossa Hálfdan pienemmästä joukostaan huolimatta taistelee miehineen urheasti. Hálfdan haavoittuu taistelussa vaikeasti, mutta tippuu yli laidan, mistä hänen neuvonantajansa Sviði onkii tiedottoman Hálfdanin laivan vierellä kelluvaan veneeseen.
Paikalle saapuu 25 suurta laivaa, joita johtava mies tarjoaa alakynnessä oleville apua. Sviði hyväksyy avun. Úlfkell joukkoineen joutuu nyt taistelussa alakynteen ja joutuu lopulta pakenemaan. Hálfdanin joukkoja auttamaan tullut mies lähettää pahasti haavoittuneen Hálfdanin maihin erään parantajapariskunnan hoiviin. Hálfdan toipuu lopulta, mutta ajatukset kädestä, sormuksesta ja hansikkaasta piinaavat häntä yhä.
Täpärästi pelastunut Úlfkell lähtee tapaamaan toista veljeään Úlfria Bjarmiaan. Úlfr on kosinut Bjarmien kuningas Hárekrin tytärtä Eðnýä,[7] mutta kuningas on kieltäytynyt. Veljekset yhdistävät voimansa ja lopulta kuningas Hárekr ja prinsessa Eðný suostuvat avioliittoon. Úlfkell saa tietää, että Hálfdania auttanut mies on Grímr, joka hallitsee paikkaa nimeltä Kirjálabotn. Kuningas Hárekr tahtoisi naida Grímrin kasvattityttären ja Úlfkell taas tahtoo kostaa Grímrille kokemansa tappion. Keväällä miehet valmistelevat armeijansa. Mukaan tulee kaksi Finnien kuningasta (isl. konungar finnskir), Fiðr ja Flóki nimeltään, jotka kumpikin ovat velhoja (isl. galdramenn). He hyökkäävät Grímriä vastaan.
Samaan aikaan toisaalla Hálfdan on tervehtynyt ja lähtee auttamaan taisteluun joutunutta Grímriä vaikka onkin saanut tietää tämän olevan myös isänsä surmaaja. Hän saa parantajapariskunnalta mukaansa miekan, jonka haltija saisi aina voiton, kaulakorun, jota Hálfdanin ei koskaan saisi riisua pois sekä koiran, joka näyttäisi Hálfdanille tien ja varoittaisi matkan varrella olevista, metsissä elävistä pahantekijöistä.
Matkan varrella Hálfdan kohtaa näitä pahantekijöitä, mutta surmaa ne kaikki. Osa metsässä asujista muuttuu eläviksi kuolleiksi, mutta Hálfdan tuhoaa myös ne ja polttaa niiden ruumiit tuhkaksi. Hän säästää kuitenkin viimeiseksi kohtaamansa pahantekijän koiran, joka ottaa Hálfdanin uudeksi isännäkseen.
Hálfdan saapuu lopulta Grímrin linnoitukselle ja osallistuu taisteluun. Finnien kuningas (isl. Finnakonungr) Flóki ampuu jousellaan kolme nuolta kerrallaan ja osuu jokaisella; Hálfdan iskee jousen hajalle ja katkaisee Flókin käden, mutta ilmaan lentänyt käsi tipahtaa alas takaisin paikoilleen ja parantuu välittömästi. Kun toinen Finnien kuningas, Fiðr, näkee tämän, hän muuttaa itsensä valaaksi ja alkaa murskata sotureita alleen. Pahantekijän koira käy valaan kimppuun ja parantajilta saatu koira repii irti sen sisälmykset ja sydämen, mutta kaatuu sitten kuolleena maahan. Flóki puhaltaa niin kovaa Hálfdania päin, että miekka kirpoaa tämän kädestä. Hálfdanin saama kaulakoru suojaa häntä, kun Flóki yrittää iskeä hänen päätään irti. Flóki kohtaa loppunsa pahantekijän koiran hampaissa. Hálfdan surmaa Úlfkellin, ja kuningas Hárekr muuttuu lohikäärmeeksi, mutta Hálfdan surmaa senkin.
Taistelun jälkeen Hálfdan päättää, että jaarli Skúli ja kuningatar Ísgerðr solmivat avioliiton ja ottavat haltuunsa alueet Venäjänmaalla (isl. Garðaríki). Sigmundr ja kuningas Hárekrin tytär Eðný ryhtyvät hallitsemaan Bjarmien maata. Hálfdanin entinen neuvonantaja Sviði ryhtyy hallitsemaan Kirjálabotnia. Hálfdan itse palaa prinsessa Ingigerðrin kanssa Norjaan, missä hänestä tulee Trondheimin kuningas.
Myöhemmin Hálfdan ja Sigmundr saavat kuulla, että viikingit (isl. Víkingar) ryöstelevät Bjarmien maassa ja Novgorodissa (isl. Nógarðr) ja ovat tappaneet Sviðin ja ottaneet haltuunsa Kirjálabotnin ja suuren osan Rusien maata (Rússland). lähtee vielä Sigmundrin kanssa sotaretkelle Bjarmiaan, missä edesmenneen kuningas Hárekrin sisarenpojat ovat yrittäneet ottaa vallan itselleen. Alkaa taistelu, jonka lopuksi toinen Hárekrin sisarenpojista, Valr ja tämän pojat Kisi ja Köttr sukeltavat sisälle vesiputoukseen ja muuttuvat siellä lohikäärmeiksi; ne asettuvat makaamaan kulta-aarteensa päälle.[8] Asioiden selvittyä Sigmundr palaa hallitsemaan Bjarmien maata ja Hálfdan palaa Norjaan. Saagan mukaan Hálfdanista ja kuningatar Ingigerðristä polveutuu monia norjalaisia ja Orkneysaarten asukkaita.
Muiden muinaissaagojen tapaan Hálfdan Eysteinninpojan saaga pohjautuu todennäköisesti vanhalle skandinaaviselle tarinaperinteelle, mutta yhdistää kerrontaansa myös kansansatumaisia elementtejä ja kirjallisuudesta saatuja vaikutteita. Saagan tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja on tuntenut keskiajan islantilaista historiankirjoitusta, kuten Islannin asuttamista ja asuttajia kuvaavan Landnámabókin sekä myyttisistä ja muinaisista Ynglingien kuninkaista kertovan Ynglinga sagan, joka on Snorri Sturlusonin kuningassaagojen kokoelman Heimskringla aloittava saaga. Useat käännettyyn kirjallisuuteen viittaavat lainat osoittavat, että saagan kirjoittaja on ollut hyvin lukenut henkilö. Lisäksi saagan kirjoittaja on tuntenut muita muinaissaagoja, kuten Ragnarr Karvahousun saagan, Kävelijä-Hrólfrin saagan ja Völsungain saagan ja mahdollisesti myös Egill Yksikätisen ja Ásmundr Berserkkiensurmaajan saagan.[9]
Tutkimuksessa Hálfdan Eysteinninpojan saagaa on pidetty Helga Reuschelin (1933) muinaissaagojen alakategorioiden mukaisesti joko seikkailusaagana tai viikinkisaagana, jossa on kansansatumaisia (saks. Märchensaga) piirteitä. Hálfdan Eysteinninpojan saaga muistuttaa muita viikinkisaagoja siinä, että tarinan sankari viettää osan elämästään viikinkiretkillä, mutta eroaa niistä siinä, että saaga ei sisällä lainkaan runoutta eikä sen loppu ole traaginen tai pääty sankarin kuolemaan. Sen sijaan saagan loppu on onnellinen kuten yleensä seikkailusaagoissa. Siihen liittyy Hálfdanin etsintävaihe, jonka aikana hän odottaa näkevänsä uudelleen hänessä tunteita herättäneen sormuksen ja sitä kantaneen käden, mikä on verrattavissa kotoperäisten ritarisaagojen morsiamen etsintä -teemaan. Kertomus muistuttaa kotoperäisille ritarisaagoille tyypillistä vaimon etsinnän teemaa.[10].
Hálfdan Eysteinninpojan saagan luvuissa kaksi ja 25 mainitaan kuningatar Ísgerðrin veli Oddr skrauti, jonka kerrotaan olevan Göötanmaan (isl. Gautland) kuningas Hlöðvirin poika ja tulleen maanasuttajana Islantiin poikansa Kulta-Þóririn (Gull-Þórir) kanssa. Heidät mainitaan Islannin asuttamisesta kertovassa Landnámabókissa.[11]Kumpikin esiintyy myös islantilaissaagassa Kulta-Þóririn saaga. Myös Eysteinnin vaimon Ásan kautta syntyy yhteys Ragnarr Karvahousuun ja tämän vaimoon Áslaugiin,[12] joista monet keskiajan islantilaiset katsoivat polveutuvansa. Keskiajan Islannissa Hálfdan Eysteinninpojan saagaa on saatettu muiden muinaissaagojen tavoin pitää eräänlaisena historiana, joka kertoi islantilaisten muinaisista esi-isistä. Vaikka siinä kuvatuilla hahmoilla olisikin historiallinen esikuvansa, mikä ei välttämättä ole todennäköistä, ei saaga silti selkeytä tai todenna millään tavoin tämän mahdollisen esikuvan historiallista identiteettiä.[13]
Saagalla on voinut olla keskiajalla myös muita merkityksiä. Esimerkiksi saagan 1400-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus[14] sisältää useita muinaissaagoja, joiden tapahtumat sijoittuvat laajoille aloille pohjoista pallonpuoliskoa. Käsikirjoitusta on pidetty oman aikakautensa eli skandinaavisia kuningaskuntia yhdistäneen Kalmarin unionin ajan tuotteena. Kyseisten saagojen avulla on myös voitu esittää kommentteja ja tulkintoja aikakauden poliittisesta todellisuudesta.[15]
Vaikka saagan päähenkilö Hálfdan olikin syntyisin Norjasta eivätkä saagan tapahtumat sijoittuneet Ruotsin alueelle, saagasta kiinnostuttiin myöhemmin suurvalta-ajan Ruotsissa gööttiläisen historiankirjoituksen myötä. Saagassa kuvattiin kuitenkin tapahtumia ”Idäntiellä” (Austrvegr), kuten Aldeigjuborgissa, Kirjálabotnissa, Bjarmien maassa ja Garðaríkissä, joiden kaikkien voitiin katsoa kuuluvan suurvallan vaikutuspiiriin. Hálfdan Eysteinninpojan saagan pää- ja sivuhenkilöinä mainittiin myös sellaisia henkilöhahmoja, jotka tunnettiin ruotsalaisessa muinaisuudentutkimuksessa jo ennestään, minkä seurauksena kansansatumaisia piirteitä sisältävä seikkailusaaga hyväksyttiin kritiikittömästi osaksi muinaisesta menneisyydestä kertovia lähteitä. Hálfdan Eysteinninpojan saaga ilmestyi Ruotsissa vuonna 1737 Eric Julius Björnerin kääntämänä kokoelmassa Nordiska kämpa dater.[16][17]
Hálfdan Eysteinninpojan saagassa mainitaan useita paikannimiä, jotka on yhdistetty itäisessä Skandinaviassa ja Venäjän alueella oleviin paikkoihin. On katsottu, että Bálagarðssíða eli Bálagarðrin rannikko viittaisi Suomen lounaisrannikkoon. Toiset saagalähteet yhdistävät Bálagarðssíðan kuitenkin Själlannin rannikolle.[18]
Úlfkellin ja Hálfdanin kohdatessa idässä mainitaan paikannimet Klyfandanes (suom. “Jakoniemi”) ja samoilla seuduilla sijaitseva Hlynskógr, ”Vaahterametsä”. Saagan tapahtumat sijoitettiin oletettavasti Skandinavian ja Venäjän pohjoisosiin, mutta on esitetty, että ”vaahterametsä” saattaisi viitata alueisiin, joilla kasvaa vaahteraa eli hieman eteläisempään paikkaan. Boris Kleiber on yhdistänyt Vaahterametsän venäläiseen Klenovajan kylään, jonka nimi tarkoittaa vaahteraa. Kylä sijaitsee lähellä Äänisen eteläpuolella olevaa Vytegran kaupunkia. Klyfandanes voisi hänen mukaansa viitata Klenovajan kylän koillispuolella olevaan Andoman ylänköalueeseen. Saaga määrittelee paikkojen sijainniksi alueen jossain Bjarmien maan (isl. Bjarmaland) lähellä. Kleiber on esittänyt, että saaga kuvaisi matkaa Laatokasta Ääniselle ja sieltä Vienanmerelle.[19]
Nykyislannissa Kirjálabotn tarkoittaa Suomenlahtea, mutta on katsottu, että Hálfdan Eysteinninpojan saagassa Kirjálabotnar, ”Karjalanpohja”, viittaisi Laatokan Karjalassa sijaitsevaan Kurkijokeen. Paikannimi on saattanut kuitenkin viitata alueisiin, joissa on asunut ”karjalaisiksi” (isl. Kirjálar) katsottua väestöä, joiden asuinpaikasta yleensä puhuttiin saagoissa ”Karjalaisten maana” (isl. Kirjálaland). Käytännössä alueella on kuitenkin asunut myös muita suomensukuisia kansoja, kuten vepsäläisiä.[20]
Saagassa mainitaan myös Nógarðr, joka viittaa Novgorodiin.[21] Garðaríki, Venäjänmaa, taas viittasi Kiovan Rusiin eli alueeseen, jolla sijaitsivat saagojen näkökulmasta esimerkiksi sellaiset kaupungit kuin Hólmgarðr (Novgorod) ja Aldeigjuborg eli Vanha-Laatokka (Staraja Ladoga).[22] Álaborgin (tai: Áluborg) osalta taas on esitetty, että kyseessä olisi Säsjoen varrella sijainnut varjagien linnoitus.[23]