Ihmisoikeudet Afganistanissa ovat Afganistanin kansainvälisten sopimusten ja kansallisen lainsäädännön määrittelemät jokaiselle ihmiskunnan jäsenelle yhtäläisesti kuuluvat vapaudet ja oikeudet. jotka pohjautuvat käsitykseen ihmisarvon yleismaailmallisesta yhtäläisyydestä ja loukkaamattomuudesta.[1] Ne voidaan jakaa vapausoikeuksiin, poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin sekä oikeuteen tasapuoliseen kohteluun oikeudenkäynnissä.[2]
Afganistan on ottanut käyttöön Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeussopimuksista joukkotuhontasopimuksen (vuonna 1956), rasisminvastaisen sopimuksen (1983), mutta ei sen lisäpöytäkirjaa, taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien sopimuksen (1983), mutta ei sen vapaaehtoista lisäpöytäkirjaa, kansalaisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien sopimuksen (1983), mutta ei sen 1. vapaaehtoista lisäpöytäkirjaa, eikä 2. lisäpöytäkirjaa kuolemantuomioiden lopettamisesta; on ottanut käyttöön sopimuksen sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan (1983), apartheidin vastaisen sopimuksen (1983), naisten syrjinnän vastaisen sopimuksen (2003), mutta ei sen 1. lisäpöytäkirjaa, eikä 2. vapaaehtoista lisäpöytäkirjaa; on ottanut käyttöön kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen ja alentavan kohtelun vastaisen sopimuksen, ja sen 2. vapaaehtoisen lisäpöytäkirjan (2018), lasten oikeuksien sopimuksen (1994), mutta ei sen 1. lisäpöytäkirjaa, ja sen 2. vapaaehtoisen lisäpöytäkirjan lasten osallisuudesta aseellisissa yhteenotoissa (2003), 3. vapaaehtoisen lisäpöytäkirjan lasten myymisestä, lasten seksinmyynnistä ja lapsipornosta, mutta ei 4. vapaaehtoisten lisäpöytäkirjaa viestinnästä, vammaisten oikeuksien sopimuksen (2012) ja sen vapaaehtoisen lisäpöytäkirjan (2012) Se ei ole ottanut käyttöön Yhdistyneiden kansakuntien julman, epäinhimillisen tai alentavan kohtelun vastaista sopimusta, jonka se allekirjoitti vuonna 1985, eikä sen 1. lisäpöytäkirjaa, jota se ei ole allekirjoittanut. Se ei ole allekirjoittanut apartheidin urheilussa kieltävää sopimusta, siirtotyöntekijäsopimusta eikä tahdonvastaisten katoamisten vastaista sopimusta.[3]
Afganistanissa ei ole otettu käyttöön Kansainvälisen työjärjestön alkuperäis- ja heimokansasopimusta[4].
Afganistanin lainsäädännössä on voimassa kuolemanrangaistus. Lokakuussa 2014 tuomion täytäntöönpanoa odotti yli 400 tuomittua, joista sata oli saanut lopullisen päätöksen maan korkeimmalta oikeudelta. Viestintävälineiden mukaan vuonna 2017 teloitettiin viisi tuomittua. Afganistan ei julkaise virallisia lukuja.[5]
Yhdistyneiden kansakuntien Afganistanin avustustoiminta UNAMA:n mukaan vuoden 2017 aikana tehdyissä hyökkäyksissä haavoittui 7015 ihmistä, jotka eivät olleet taistelijoita (siviiliä); ja kuoli 3438 ihmistä, jotka eivät olleet taistelijoita.[6].
Ranskalainen Toimittajat ilman rajoja -järjestö listaa vuosittain maailman lehdistön vapauden kirjoittaa mistä tahansa asioista. Vuonna 2017 Afganistanin sijoitus parani kaksi sijaa sijalta 122 (41,64 virhepistettä) sijalle 120 (39,46 virhepistettä), kun järjestö arvioi 180 valtion lehdistönvapauden. Vuoden 2018 elokuuhun mennessä on surmattu 11 toimittajaa ja yksi media-avustaja. Vuonna 2017 surmattiin ainakin 15 toimittajaa ja muuta viestintävälineiden työntekijää. Monet heistä kuolivat varta vasten mediaa vastaan suunnatuissa väkivallanteoissa. Islamilainen tasavalta ja Taliban-järjestö ovat estäneet joillain alueilla tiedonsaannin. Joissain maakunnissa Taliban käski viestintävälineitä maksamaan uusia veroja kiristämällä niitä. Monet paikallisviranomaiset ja kuvernöörit eivät hyväksy viestintävälineiden riippumattomuutta, ja poliisi ja sotilaat ovat olleet väkivaltaisia toimittajia kohtaan. Afganistanissa on väkivallan ilmapiiri. Ilmapiiri ja lisääntyvät uhkaukset ovat saaneet monet naispuoliset toimittajat lopettamaan toimittajantyöt. Afganistanin viestintävälineiden edustajat ja viranomaiset reagoivat uhkauksiin perustamalla yhteistyökomiteoita suojelemaan toimittajien ja viestintävälineiden turvallisuutta.[7]
Yhdysvaltalaisen Washingtonin yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan oikeus saada kunnollista terveydenhoitoa heikkeni vuosien 2005 ja 2013 välisenä aikana. 56 % vastanneista ihmisistä ei saanut ollenkaan terveydenhoitoa vuonna 2013, kun aiemmin ilman terveydenhuoltoa jäi 31 % ihmisistä. 55 %:n saatavilla ei ollut vuonna 2013 sellaista terveydenhoitoa, mitä he olisivat tarvinneet (23 %:n saatavilla ei ollut heidän tarvitsemaansa hoitoa vuonna 2005). Matka lähimpään terveyskeskukseen kasvoi ja asfaltoitujen teiden määrä väheni.[8]
Sellaisten ihmisten määrä yli kolminkertaistui, joilla oli vamma, eikä heitä varten ollut ollenkaan terveydenhoitoa. Tutkimusta tehneen tutkijan mukaan terveydenhuollon työntekijät tarvitsevat lisäkoulutusta hoitaakseen vammoja ja käsitelläkseen vammaisuuteen liittyvää leimaamista. Lisäksi tulee lisätä lähetteitä, ilmaisten kuljetusten tarjoamista, ja sairaalahoidon saatavuutta.[8]