Jaettu jana
Jaettu jana on yksi Platonin vertauksista. Se on esitetty Valtion kirjassa VI (509d–513e). Platon havainnollisti vertauksella ajatustaan olemassaolon neljästä tasosta, erityisesti ideoiden ”käsitettävissä olevasta” maailmasta, eli universaaleista, ja näkyvästä maailmasta, sekä näihin liittyvistä tavoistamme hankkia tietoa siitä mitä on olemassa.
| |||
| Jana AC: Näkyvä, aistein tavoitettava maailma | Jana CE: Käsitettävissä oleva, järjen tavoittama maailma | ||
| Jana AB: varjot ja kuvat | Jana BC: materiaaliset kappaleet | Jana CD: alemmat, materiaalisten kappaleiden ideat | Jana DE: korkeammat, abstraktien asioiden ideat |
Platon pyysi kuvittelemaan janan, joka oli jaettu kahteen osaan. Suurempi osa (kuvassa jana CE) edustaa käsitettävissä olevaa maailmaa ja pienempi osa (jana AC) näkyvää maailmaa. Kuvitellaan, että kumpikin osa jaetaan edelleen kahteen osaan. Käy ilmi, että käsitettävissä olevan maailman kaksi osaa edustavat korkeampia (DE) ja alempia (CD) ideoita. Samoin näkyvissä olevan maailman kaksi osaa edustavat toisaalta tavallisia näkyviä asioita (BC) ja toisaalta niiden varjokuvia, heijastumia ja muita esitysmuotoja (AB).
On tärkeää huomata, että janojen sanotaan olevan epäsuhtaisia: niiden pituuksien mittasuhteet edustavat ”niiden suhteellista selkeyttä ja hämäryyttä” ja niiden suhteellista ”todellisuutta ja totuutta” sekä sitä, onko meillä tietoa vai pelkästään mielipide asioista. Näin sanomme, että meillä on suhteellisen selkeää tietoa jostakin, joka on todellisempi ja ”todempi”, kun asia koskee jotain tavallisia aistittavissa olevia kappaleita kuten kiviä tai puita; jos asia koskee vain niiden varjoja tai heijastumia, sanomme, että meillä on suhteellisen hämärä mielipide jostakin hieman epätodellisesta.
Platon käyttää tätä tuttua suhdetta tavallisten asioiden ja niiden esitysmuotojen tai kuvien välillä havainnollistaakseen myös koko näkyvän maailman (näkyvät kappaleet ja niiden kuvat) ja ideoiden maailman välistä suhdetta. Edellinen koostuu sarjoista erityisiä hetkellisiä heijastumia jälkimmäisestä, joka on puolestaan ikuinen, todellisempi ja ”todempi”. Lisäksi tieto, jota meillä on ideoista — kun meillä on sitä — on korkeampilaatuista kuin tieto pelkistä näkyvän maailman ilmiöistä.
Ajatellaan seuraavaksi käsitettävissä olevan maailman kahden osan, janojen CD ja DE, välistä eroa. Platonin esitys asiasta vaikuttaa helposti hämärältä. Perusajatus on, että alemmat ideat (jana CD) ovat todellisia kappaleita, joista tavalliset ympärillämme olevat kappaleet (jana BC) ovat vain heijastumia tai kuvia. Korkeammat ideat (jana DE), joista niin kutsuttu ’Hyvän’ idea on kaikkein korkein, voidaan tuntea vain a priori -tyylisellä päättelyllä. Näin tieto niistä ei riipu näkyvän maailman ilmiöitä koskevasta kokemuksesta eikä edes aistimalla tunnettujen ilmiöiden ideoista.
Geometriassa ja aritmetiikassa tehdään usein erilaisia postulaatteja ja niistä johtopäätöksiä, jotka ovat vain yhtä luotettavia kuin postulaatit. Vastakohtana, ajatuksella tavoitettava on se
»mihin järki itse pääsee dialektiikan voimalla käsiksi. Se ei pidä olettamuksia alkusyynä vaan todella vain olettamuksina, eräänlaisina askelmina ja ponnahduslautoina, joiden avulla se päätyy kaiken alkusyyhyn, siihen mikä on kaikkien olettamusten yläpuolella. Tavoitettuaan tämän se pysyttelee kiinni kaikessa mikä on tähän yhteydessä ja laskeutuu näin taas alas, lopputulokseen asti. Se ei käytä hyväkseen mitään aistein havaittavaa vaan pelkkiä ideoita, ja kulkien ideasta toiseen se lopulta myös päätyy ideaan.[1]»
Viittaus ”puhtaisiin ideoihin” ja niiden ihannointi, sekä deduktiot niin kuin ei olisi olemassa mitään oletuksia (tai ainoastaan yhdellä suurella oletuksella tai prinsiipillä, joksi ’Hyvän’ idea monesti ajatellaan), toistuu usein rationalistien filosofiassa. Se näkyy muun muassa René Descartesin kiinnostuksessa puhtaaseen, a priori -dedusointiin ja Immanuel Kantin transsendentaaleissa argumenteissa.
Platon nimesi neljä tietämisen lajia, jotka voidaan yhdistää jaetun janan neljään osaan:
»[A]jattele nyt, että näitä janamme neljää osaa vastaa neljä sielun tilaa: ylimpänä järki (noesis), seuraavana älyllinen päättely (dianoia), kolmantena uskominen (pistis) ja viimeisenä arvelu (eikasia), ja järjestä ne oikeassa suhteessa sen perustan mukaan, että niissä kussakin on selkeyttä sen verran kuin niiden kohteissa on totuutta.[2]»
Valtiossa vertaus jaetusta janasta seuraa välittömästi toista Platonin vertausta, aurinkovertausta. Jaettua janaa seuraa puolestaan kuuluisa luolavertaus.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Platon: Valtio. (Teoksessa Teokset: Neljäs osa. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila) Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15895-3