James Cotton

James Cotton

James Henry Cotton (1. heinäkuuta 1935 Mississippi – 16. maaliskuuta 2017 Austin, Texas)[1] oli yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti, joka tunnettiin James Cotton Blues Bandin keulahahmona. Vaikka hän hallitsi useamman soittimen, hän sai arvostusta varsinkin taidoistaan huuliharpistina.

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James Cotton syntyi 1935 Tunicassa Mississippissä. Hän oli kahdeksanlapsisen perheen nuorin lapsi. Hänen vanhempansa Hattie ja Mose olivat puuvillaplantaasilla työskennelleitä vuokraviljelijöitä. Hänen isänsä oli myös paikallisen baptistikirkon pastori.[2]

James alkoi soittaa jo nuorena huuliharppua, jota hänen äitinsä käytti kanojen kaakatuksen ja junien pillien matkimiseen. James alkoi viihdyttää soittimella muita vuokraviljelijöitä, ja hän esiintyi jo 7-vuotiaana Mississippin suistoalueen kaupungeissa pientä korvausta vastaan.[2]

James Cottonin oli 9-vuotiaana menettänyt molemmat vanhempansa. Hänen enonsa vei hänet tapaamaan huuliharpisti Sonny Boy Williamsonia, jonka ohjelman King Biscuit Time James oli kuullut arkansasilaiselta radiokanavalta.[2]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cotton sai opetusta Williamsonilta ja muutti noin vuonna 1950 tämän kanssa West Memphisiin. Howlin’ Wolf kuuli Cottonin esiintymässä ja alkoi käyttää häntä Sun Studiolla tekemissään äänityksissä. Cotton levytti 1954 myös oman singlen ”Cotton Crop Blues”, joka oli uusintaversio Roosevelt Sykesin kappaleesta ”Cotton Seed Blues”. Cotton soitti West Memphisissä kitaristien Hubert Sumlinin ja Pat Haren kanssa.[3]

Cotton tapasi vuonna 1954 Muddy Watersin, joka etsi yhtyeeseensä huuliharpistia Junior Wellsin tilalle.[3] Watersin ja Cottonin ensimmäinen yhteistyöjakso kesti vuodesta 1954–1966. Yhtyeessä esiintyi heidän lisäkseen kitaristi Jimmy Rogers ja pianisti Otis Spann. Watersin äänityksissä Cotton oli ensimmäisen kerran mukana vuonna 1956. Hän soitti muun muassa sellaisilla klassikkoäänityksissä kuin ”Got My Mojo Working” ja ”Rock Me”.[2]

Cotton aloitti 1966 soolouran omassa James Cotton Blues Bandissä. Yhtye teki seuraavan vuosikymmenen aikana useita levytyksiä ja soitti useilla kiertuiella.[2] Cotton levytti muun muassa Vanguard-levy-yhtiölle neljän albumin Chicago/The Blues/Today/ -sarjan. Cotton pääsi energistensa esiintymisensä ansiosta myös Janis Joplinin lämmittelijäksi kahdelle kiertueelle.[3]

Cotton oli mukana 1977 Muddy Watersin albumilla Hard Again. Kitaristi Johnny Winterin tuottama albumi voitti Grammy-palkinnon ja oli nostamassa Chicago-blues-tyyliä laajan yleisön tietoisuuteen.[2] Suositun albumin jälkeen Cotton lähti Watersin ja Winterin kanssa maailmankiertueelle.[3]

Cotton teki 1984 sopimuksen Alligator Recordsin kanssa. Toisesta sille tekemästään albumista Live from Chicago: Mr. Superharp Himself Cotton sai ensimmäisen henkilökohtaisen Grammy-ehdokkuutensa. Toisen ehdokkuutensa hän sai vuoden 1987 albumista Take Me Back ja kolmannen vuoden 1988 albumista James Cotton Live.[3]

Cotton joutui hidastamaan uraansa 1990-luvun puolivälissä, kun hänen äänihuulistaan löytyi polyyppeja. Hän joutui lopettamaan laulamisen, mutta hän jatkoi silti huuliharpun soittamista 2010-luvulle asti.[2]

Sairaus ei estänyt Cottonia julkaisemasta vuonna 1996 albumia Deep in the Blues, joka toi hänelle ensimmäisen Grammy-palkintonsa.[3] Ehdolla Cotton oli jälleen viimeiseksi jääneestä albumistaan Cotton Mouth Man, joka julkaistiin 2013.[2]

Cotton sai vuonna 2006 paikan Blues Hall of Famessa.

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cotton oli naimisissa Jacklyn Hairston Cottonin kanssa, joka toimi myös miehensä managerina. He asuivat Jamesin viimeiset vuodet Austinissa. Cottonilla oli kolme lasta.[2]

James Cotton kuoli 2017 keuhkokuumeeseen.[2]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Flanagan, Andrew: James Cotton, Giant of the Blues Harmonica, Dies at 81 NPR Music. 16.3.2017. Viitattu 17.3.2017. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j Friskics-Warren, Bill: James Cotton, Blues Harmonica Legend, Dies at 81 NYTimes.com. 16.3.2017. The New York Times Company. Viitattu 18.3.2017. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f Komara, Edward (toim.): Encyclopedia of the Blues, s. 229. New York, NY: Routledge, 2006. ISBN 978-0-415-92699-7 Google-kirjat (viitattu 18.3.2017). (englanniksi)