Japanilainen arkkitehtuuri

Kinkaku-jin temppeli on yksi Kioton maamerkeistä.

Japanilaiseen arkkitehtuuriin (jap. 日本建築, Nihon kenchiku) on historiallisesti vaikuttanut erityisesti kiinalainen arkkitehtuuri, mutta sillä on myös lukuisia Japanille alkuperäisiä piirteitä.

Esihistoriallinen arkkitehtuuri

Esihistorialliselta ajalta ei ole säilynyt rakennelmia, eivätkä vanhimmat japanilaiset tekstit, kuten Kojiki ja Nihonshoki, kerro arkkitehtuurista juuri laisinkaan. Arkeologiset kaivaukset ja tutkimukset kuitenkin osoittavat, että aikaisimmilla japanilaisilla taloilla oli olkikatot ja maalattiat. Alueilla, joilla on korkeita lämpötiloja ja kosteaa, käytettiin puulattioita. Riisinviljelyn levitessä Japaniin Kiinasta yhteisöt kasvoivat ja monimutkaistuivat, ja kaivauksilta Sannai-Maruyamasta Aomorin prefektuurissa (ennen 2. vuosisataa eaa.) ja Yoshinogarista Sagan prefektuurissa (ennen 3. vuosisataa eaa.) onkin löydetty suurten hallitsijaperheiden tai riisivarastoiksi tarkoitettujen rakennusten jäänteitä.

200-luvun jälkeen Japaniin kehittyi hallinnollinen järjestelmä, ja Osakan ja Naran alueille rakennettiin useita avaimenreiän muotoisia kofun-hautakumpuja aristokratialle. Hautakumpujen joukosta merkittävin on keisari Nintokun haudaksi tarkoitettu Daisen-kofun. Sen pituus on 486 metriä, leveys 305 metriä ja korkeus 35 metriä.

Asuka- ja Nara-kaudet

Hōryū-ji on Japanin vanhin buddhalainen temppeli.

Japanin vanhimmat buddhalaiset rakennukset ja maailman vanhimmat puurakennukset sijaitsevat Hōryū-jin temppelissä Narasta kaakkoon. Ne ovat keskeisin esimerkki Asuka-kauden arkkitehtuurista. Alun perin 600-luvun alussa kruununprinssi Shōtokun yksityistemppeliksi rakennettu Hōryū-ji koostuu 41 itsenäisestä rakennuksesta, joista tärkeimmät ovat päähalli Kondō ja viisikerroksinen pagoda. Kiinalaistyylinen päähalli on kaksikerroksinen rakennus, jonka päällä on keramiikkatiilillä päällystetty irimoya-katto.

Temppelirakennus 700-luvulla keskittyi Tōdai-jin temppelin ympärille Narassa, sillä se oli Japanin provinsseihin rakennetun temppeliverkoston keskus. Tōdai-ji on kunnianhimoisin Japanin aikaisen buddhalaisuuden uskonnollinen rakennuskompleksi. Temppelin keskushallissa istuva 16,2 metriä korkea, vuonna 752 valmistunut suuri Buddha, Daibutsu, on Rushana Buddha. Se ilmentää buddhana olemisen keskeistä sisältöä samoin tavoin kuin Tōdai-ji toimi keisarin tukeman buddhalaisuuden ja sen levittämisen keskuksena Japanissa. Vain muutama osa alkuperäisestä patsaasta on säilynyt, ja nykyinen päähalli ja Buddha on rakennettu uudelleen Edo-kaudella.

Daibutsuden-päähallin ympärillä, loivasti viettävällä rinteellä on useita toissijaisia halleja: lootussutran halli Hokkedō, jonka pääkuva on kuivasta lakasta veistetty (kastamalla kangasta lakkaan ja asettamalla se puisen rungon ympärille) Fukukenjaku Kannon, kaikkein suosituin bodhisattva; ordinaatiohalli Kaidan-in neljää taivaallista kuningasta esittävine savipatsaineen, ja varastohalli Shōsō-in. Viimeinen näistä on taidehistoriallisesti erityisen merkittävä, sillä siinä säilytetään temppelin vihkimisseremoniassa ja Rushanan silmienavaamisrituaalissa vuonna 752 käytettyjä välineitä sekä valtion asiakirjoja ja useita keisariperheen omistamia maallisia esineitä.

Heian-kausi

Reaktiona Naran järjestäytyneen buddhalaisuuden kasvavaan valtaan ja rikkauteen munkki Kūkai (774–835) matkusti Kiinaan opiskelemaan Shingon-buddhalaisuutta, Vajrayana-buddhalaisuuden muotoa, jonka hän toi Japaniin vuonna 806. Shingonin harjoittamisen keskiössä ovat erilaiset mandalat, henkisen universumin diagrammit, jotka vaikuttivat temppelien suunnitteluun. Japanin buddhalaiseen arkkitehtuuriin omaksuttiin myös stupa kiinalaisessa pagodan muodossa.

Uudelle lahkolle pystytetyt temppelit rakennettiin vuorille, kauas hovista ja pääkaupungin maallikoista. Näiden paikkojen epäsäännöllinen pinnanmuodostus pakotti japanilaiset arkkitehdit miettimään temppelinrakennuksen ongelmia uudelleen, ja sitä kautta valitsemaan suunnitteluunsa japanille alkuperäisempiä elementtejä. Sypressin kaarnasta valmistetut katot korvasivat keramiikkatiilet, puisia lankkuja käytettiin maalattioiden sijaan ja maallikoille rakennettiin erillinen palvomisalue pääpyhäkön eteen.

Fujiwara-klaanin kaudella puhtaan maan buddhalaisuus, joka tarjosi helpon pelastuksen Amida-buddhaan uskomisen kautta, tuli suosituksi. Samanaikaisesti Kioton aatelisto kehitti yhteiskuntaa, joka oli omistautunut eleganteille, esteettisille harrastuksille. Heidän maailmansa oli niin turvallinen ja kaunis, ettei paratiisin uskottu olevan juurikaan erilainen. Amida-buddhan temppelit yhdistelivät maallista uskonnolliseen: ne suunniteltiin muistuttamaan rakenteeltaan aateliston kartanoita, ja niissä oli yksi tai useampia buddhan kuvia.

Ujissa Kiotosta kaakkoon sijaitsevan Byōdō-inin temppelin feenikshalli Hōō-dō vuodelta 1053 on keskeinen esimerkki Fujiwarojen Amida-halleista. Se koostuu suorakulmiomaisesta päärakenteesta, jossa on kaksi L:n muotoista siipeä ja häntä, suuren tekolammen rannalla. Sisällä on yksi kultainen Amidan patsas korkealla jalustalla. Patsaan veisti Jōchō, joka käytti uudenlaisia mittasuhteita ja uudenlaista yosegi-tekniikkaa, jossa patsas kootaan useista veistetyistä puupalasista sisältä käsin. Raigō-maalaukset (Amidan laskeutuminen) hallin puisissa ovissa ovat aikainen esimerkki yamato-e-tyylin maalauksista, koska niissä on kuvattu Kioton ympäristön maisemia.

Kamakura- ja Muromachi-kaudet

Kamakura-kauden jälkeen poliittista valtaa pitivät Japanissa hallussaan aseistetut samurait, kuten Seiwa Genji –klaani. Heidän ideansa yksinkertaisuudesta ja vahvuudesta vaikuttivat arkkitehtuuriin, ja useissa samuraitaloissa yhdisteltiin palatsimaista shinden-zukuri-tyyliä sekä torneja ja vallihautoja.

Genpei-sodan aikana 1180-luvulla monet merkittävät Kioton ja Naran alueen rakennukset vahingoittuivat. Esimerkiksi Taira-klaanin Taira no Shigehira poltti Kōfuku-jin ja Tōdai-jin temppelit vuonna 1180. Kamakura-shōgunaatti rakensi monet näistä temppeleistä ja pyhäköistä uudelleen Kamakura-kaudella lujittaakseen valtaansa. Rakennusohjelma oli sen verran laaja, että siinä käytetty arkkitehtuuri vaikutti moniin myöhempiinkin temppeleihin.

Toinen kauden merkittävä kehitys oli Japanilaisen teeseremonian ja sen pitopaikan, teehuoneen syntyminen. Seremonian tarkoitus oli viettää aikaa taiteesta nauttivien ystävien kanssa, tyhjentää mieli päivittäisen elämän huolista ja juoda kulho taidokkaasti tarjoiltua teetä. Maaseudun pienten talojen karu ja maalaismainen tyyli omaksuttiin teehuoneisiin, joissa painotettuun luonnonmateriaalien, kuten kaarnan peittämien hirsien ja kudottujen olkien käyttöä.

Azuchi-Momoyama-kausi

Vastineena ajan militaristiseen ilmastoon kehittyi kaksi uutta arkkitehtuurityyliä: feodaaliherran ja hänen sotilaidensa tukikohdaksi rakennettu linna sekä shoin, vastaanottohalli ja työhuone, joka suunniteltiin edustamaan herran ja vasallin suhdetta feodaaliyhteiskunnassa. Himejin linna (rakennettu nykyiseen muotoonsa vuonna 1609), joka tunnetaan kauniisti kaartuvine kattoineen yleisesti "valkoisena haikaralinnana", on yksi Momoyama-kauden kauniimmista rakennuksista. Kioton Nijōn linnan suuri vastaanottosali ōhiroma 1600-luvulta on taas yksi shoinin klassisista esimerkeistä: hallissa on tokonoma-alkovi, shoin-ikkuna huolellisesti maisemoituun puutarhaan ja selkeästi erotetut alueet Tokugawa-feodaaliherroille ja heidän vasalleilleen.

Edo-kausi

Prinssi Genjin palatsia imitoiden rakennettu Katsuran keisarillinen huvila sisältää joukon shoin-rakennuksia, jotka yhdistävät piirteitä klassisesta japanilaisesta arkkitehtuurista uudenlaisiin muutoksiin. Koko kompleksia ympäröi kaunis puutarha kävelypolkuineen.

Edon kaupunkia tuhosivat toistuvasti tulipalot, mikä johti yksinkertaisen, helpon uudelleenrakentamisen sallivan arkkitehtuurin kehitykseen. Koska palot levisivät todennäköisimmin kuivien talvien aikana, puutavaraa koottiin lähistön kaupunkeihin ennen paloja. Kun syttynyt tulipalo saatiin sammutettua, puutavaraa lähetettiin Edoon ja palanut alue rakennettiin nopeasti uudelleen. Shōgunin sankin kōtai –järjestelmän vuoksi, jossa daimioiden täytyi viettää säännöllisesti aikaa Edossa, daimiot rakensivat suuria taloja ja puistoja vieraidensa ja itsensä nautinnoksi. Kōrakuen on yhä olemassa ja yleisölle avoinna oleva puisto tältä aikakaudelta.

Moderni arkkitehtuuri

Kuten muuallekin Japanin yhteiskunnassa ja kulttuurissa, moderni teknologia toi merkittäviä muutoksia myös arkkitehtuuriin. Tarve jälleenrakentaa Japania toisen maailmansodan jälkeen toimi huomattavana kannustimena maan arkkitehtuurin kehitykselle. Tuhoutuneiden kaupunkien tilalle pystytetyt uudet rakennukset erosivat suuresti vanhoista: japanilaisten kaupunkien nykyinen ulkonäkö johtuu 1900-luvun arkkitehtuurin asenteista ja on toisaalta vaikuttanut niihin. Länsimaisen rakennustekniikan, materiaalien ja tyylien tuominen Meiji-kauden Japaniin johti uusien teräs- ja betonirakennusten valmistumiseen jyrkässä kontrastissa perinteisiin rakennuksiin. Toisen maailmansodan jälkeen suurinta osaa rakennuksista ei enää rakennettu puusta, joka syttyi helposti palamaan maanjäristysten ja pommitusten yhteydessä, vaan niissä oli teräsrunko. Merkittävien sotaa edeltävien rakennusten, kuten Wakōn tavaratalon, Tokion rautatieaseman, Akasakan palatsin ja Japanin pankin rakennuksen arkkitehtuuri noudatti eurooppalaisia klassisia linjoja, mutta sodanjälkeinen arkkitehtuuri vakiintui laatikkomaiseksi, brutalistiseksi modernismiksi.

1990-luvun alusta lähtien tilanne on kuitenkin hitaasti muuttunut. Postmodernin Tokion metropolin hallintorakennuksen valmistuminen oli käännöskohta pilvenpiirtäjien suunnittelussa. Sitä seurasi Yokohama Landmark Tower, ja vuonna 1996 kehuttu Tokyo International Forum. Vuonna 2003 avattiin aikaisemmista merkittävistä suunnitelmista ideoita ottanut ja niitä eteenpäin kehittänyt Roppongi Hills –kompleksi. Myös Shiodomen 1990-lopulta lähtien rakennettu alue edustaa uutta postmodernia ja eurooppalaistyylistä arkkitehtuuria.

Merkittäviä japanilaisia modernin arkkitehtuurin edustajia ovat esimerkiksi Kenzō Tange, Kunio Maekawa, Fumihiko Maki, Kisho Kurokawa, Yoshio Taniguchi, Tadao Andō, Toyō Itō, Yuzuru Tominaga, Kazuyo Sejima ja Shigeru Ban.

Kirjallisuutta

Eväsoja, Minna: Bigaku: Japanilaisesta kauneudesta. Helsinki: Tammi, 2008. ISBN 978-951-26-5806-0

Aiheesta muualla

JAANUS, on-line Dictionary of Japanese Architectural and Art Historical Terminology (englanniksi)

Käännös suomeksi

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Japanese architecture