Joseph von Sonnenfels

Joseph von Sonnenfels
Viikkolehden Der Mann ohne Vorurtheil ensimmäisen numeron etusivu (1765)

Vapaaherra Joseph von Sonnenfels (1732/1733 Nikolsburg, Määri (nykyään Mikulov, Tšekki) – 25. huhtikuuta 1817 Wien) oli itävaltalainen valistusajan kirjailija, hallinnonuudistaja ja politiikan tutkimuksen professori. Sonnenfels oli työllään vaikuttamassa itävaltalaisessa yhteiskunnassa keisari Joosef II:n aikana toteutettuihin yhteiskunnallisiin muutoksiin, jotka tunnetaan josefinismina.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph von Sonnenfelsin isä Lipmann Perlin (1705–1768), Brandenburgin maarabbin poika, toimi aiemmin itämaisten kielten kääntäjänä ja opettajana Nikolsburgissa. 1734 hän muutti Wieniin ja kääntyi seuraavana vuonna kolmen poikansa kanssa katolisuuteen. Hän otti nimen Alois Wiener ja hänet aateloitiin 1746 vapaaherra von Sonnenfelsiksi.

Joseph von Sonnenfels oppi isältään hepreaa ja kaldean kieltä ja kävi piaristien koulua synnyinkaupungissaan, aluksi aikeenaan tulla kirkonmieheksi. Hän valitsi sitten kuitenkin sotilasuran ja palveli vuosina 1749–1754 Itävallan sotavoimien Deutschmeister-rykmentissä Klagenfurtissa ja Wienissä. Kotiuduttuaan hän opiskeli 1754–1756 Wienissä oikeustiedettä ja työskenteli avustajana kreivi Hartigille, korkeimman oikeusistuimen hovineuvokselle.

Samaan aikaan Sonnenfels aloitti kirjallisen työnsä, tuloksettomaksi jääneenä haaveenaan saksalaisen kirjallisuuden professorinpaikka Wienin yliopistossa. 1763 hänet kutsuttiin kameralistisen hallinto- ja taloustieteen professorin virkaan ("Polizey- und Kameralwissenschaft") Wienin yliopistoon. Merkantilismia muistuttavan kameralismin parissa Sonnenfels julkaisi paljon kirjallisuutta valistuksen hengessä, osaksi myös koskien kaunokirjallisia aloja, puolustaen erityisesti tuonaikaisia valistuksen hengessä nousseita liberaaleja virtauksia. Niinpä nuori oppinut julkaisi viikkolehtiä (Der Mann ohne Vorurtheil, 1765–1767) kirjallisuuden alalta ja yritti kirjeillään wieniläisistä näyttämöistä (Briefe über die wienerische Schaubühne, Wien 1768, 4 osaa) myötävaikuttaa uudistukseen Wienin teatterielämässä, jonka taiteellista ja moraalista tilaa (pääasiassa stegreifiksi kutsuttua improvisaatioteatteria ja harlekiineja säädyttömien hanswurstien muodossa) hän kritisoi rappeutuneeksi. Keisari Joosef II:n ei vähiten poliittisin perustein säätämä teatterisensuuri ilahdutti vanhaa stegreif-komedian vastustajaa Sonnenfelsia.

Sonnenfelsin panos valtakunnan oikeus- ja hallintojärjestelmän reformeissa oli suuri ja hänen toimintansa yhteiskunnan edistämiseksi osoittautui ansiokkaaksi ja menestyksekkääksi. Merkantilismin saksalaiseksi vastineeksi kutsutun kameralismin oppien uudistamisen oli jo aloittanut Johann Heinrich Gottlob von Justi ja Sonnenfels kehitti tätä valistusajan kameralismia Itävallassa. Hallinnon ja talouden kehittämisen lisäksi hän kannatti valistuksen ajatuksia muillakin elämänaloilla, saavuttaen yhtä lailla edistystä. Sen jälkeen kun hän oli kirjoituksessaan Über Abschaffung der Tortur (Zürich 1775) ottanut päättäväisesti kantaa kidutusta vastaan, lakkautettiin käytäntö todellakin koko Itävallassa tammikuun alusta 1776 alkaen – uraauurtava askel Euroopassa. Samana vuonna 1776 Sonnenfels hoiti valaistuslaitoksen ylijohtajana Wienin kaupungin katujen ja muiden julkisten paikkojen valaistuksen öljylampuin. Myöhemmin keisarinna Maria Teresia nimitti hänet neuvokseksi, 1779 todelliseksi hovineuvokseksi salaiseen böömiläiseen ja itävaltalaiseen hovikansliaan ja asiantuntijajäseneksi tarkastus- ja sensuurikomissioon. Lisäksi hän oli sihteerinä Wienin taideakatemiassa 1768 alkaen, ja 1811 hänestä tuli sen puheenjohtaja.

Sonnenfels oli vapaamuurari, joka kuului vapaamuurariloosi Balduiniin Leipzigissa ja sittemmin Zur wahren Eintrachtiin Wienissä. 1784 hänestä tuli alueloosin Zur wohltätigen Eintracht suurmestari. Hän oli myös Wienin Illuminatin eli Ignaz von Bornin valaistuneiden jäsen ja häntä pidettiin Illuminatin Wienin päämiehenä.

Hänen muistokseen pystytettiin Wienin Elisabethbrückelle 1867 Hanns Gasserin veistämä patsas, joka sillan purkamisen jälkeen sijoitettiin raatihuoneenaukiolle. Natsien aikana patsas poistettiin Sonnenfelsin juutalaisen syntyperän vuoksi, mutta palautettiin aukiolle Natsi-Saksan häviön jälkeen. Lisäksi katu Wienin 1. kaupunginosassa on nimetty Sonnenfelsin mukaan.

Ludwig van Beethoven omisti Sonnenfelsille Pianosonaatin nro. 15.

Oppilaita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sonnenfelsin oppilaisiin lukeutuu Josef Ignác Buček, böömiläinen yliopiston professori, joka kirjoitti kansantaloustieteellisiä, kameralistisia teoksia.

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Gesammelte Schriften. 10 nidettä. Wien: Baumeister 1783–1787.
  • Briefe über die Wienerische Schaubühne. (välillä 1767–1769.) toim. Hilde Haider-Pregler. Graz: Akademische Druck- und Verlagsanstalt 1988. (= lisäpainos painokseen Wien: Konesen 1884.)
  • Ueber den Geschäftsstil. Die ersten Grundlinien für angehende oesterreichische Kanzleybeamten (Wien, 1784). Vuodelta 1787 toinen suuresti uudistettu painos.
  • Versuch über die Grundsätze des Stils in privat- und öffentlichen Geschäften 2 nidettä (Wien: Gerold 1781)
  • Grundsätze der Polizey, Handlung und Finanz - Zu dem Leitfaden des politischen Studiums, 3 osaa, 1769–1776
  • Gesammelte Schriften, von Joseph Sonnenfels, nide 10, 1787, luettavissa verkossa: Google Books

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Alfred von Arneth: Beaumarchais und Sonnenfels. Wien: W. Braumüller, 1868.
  • Heinrich Eduard Jacob: Beaumarchais und Sonnenfels. Schauspiel in vier Akten. München: Georg Müller Verlag, 1919.
  • Heikki E. S. Mattila: Comparative Legal Linguistics (luku: Characteristics of Legal German, S. 173–179); Ashgate Publishing Ltd. (2006), ISBN 0 7546 4874 5, luettavissa verkossa: Google Books
  • Karl-Heinz Osterloh: Joseph von Sonnenfels und die österreichische Reformbewegung im Zeitalter des aufgeklärten Absolutismus: Eine Studie zum Zusammenhang von Kameralwissenschaft und Verwaltungspraxis. Historische Studien, osa 409. Lyypekki ja Hampuri: Matthiesen Verlag, 1970.
  • Peter von Polenz: Deutsche Sprachgeschichte vom Spätmittelalter bis zur Gegenwart (nide II: 17. und 18. Jahrhundert, luku: Deutsch in der Zeit des Absolutismus, S. 135ff); Berlin, New York: de Gruyter (1994), ISBN 3-11-013436-5, luettavissa verkossa: Google Books
  • Peter Wiesinger: Apekte einer österreichischen Sprachgeschichte der Neutzeit; teoksessa: Sprachgeschichte - Ein Handbuch zur Geschichte der deutschen Sprache und ihrer Erforschung; toim. Werner Besch, Berlin, New York: de Gruyter, 2003, S. 2971ff, ISBN 3110158833, luettavissa verkossa: Google Books

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]