Jälkianalyyttinen filosofia (postanalyyttinen filosofia) on analyyttisestä filosofiasta etäisyyttä ottanut filosofinen liike. Analyyttinen filosofia on ollut nykyfilosofian valtavirtaus muun muassa englanninkielisissä maissa ja pohjoismaissa. Jälkianalyyttinen filosofia ammentaa ennen kaikkea nykyaikaisesta pohjoisamerikkalaisesta filosofiasta, erityisesti Richard Rortyn, Donald Davidsonin, Hilary Putnamin ja W. V. O. Quinen töistä.
Jälkianalyyttinen filosofia liittyy läheisesti paljon laajempaan pohjoisamerikkalaiseen pragmatistiseen liikkeeseen. Se on yksinkertaistettuna kannattanut hyödyllisyyden ja edistyksen painottamista objektiivisen totuuden sijasta.
Termiä ”jälkianalyyttinen filosofia” itseään on käytetty lähinnä kuvailevassa mielessä, ei siinä mielessä, että kyseessä olisi konkreettinen filosofinen liike. Monet jälkianalyyttiset filosofit kirjoittavat analyyttiseen tyyliin ja perinteisesti analyyttisistä aiheista. Rortyn mukaan jälkianalyyttinen filosofia ei suuntaudu analyyttistä filosofiaa eikä sen menetelmiä vastaan, ainoastaan sen perimmäisiä pyrkimyksiä vastaan. Rorty toteaa eräässä haastattelussa:
»Katson, että analyyttinen filosofia voi pitää hyvin ammattimaiset menetelmänsä, vaatimukset yksityiskohdista ja mekaniikasta ja hylätä transsendentaalin projektinsa. En ole kritisoimassa analyyttisen filosofian tyyliä.[1]»
Rorty on käyttänyt jälkianalyyttisestä filosofiasta myös nimitystä jälkifilosofia (postfilosofia).[2] Sillä hän on korostanut sitä, ettei filosofia enää palvele yhteiskunnassa siinä tehtävässä missä aiemmin ja että muut mediat ovat ottaneet tämän tehtävän.