Kaljukiviyrtti

Kaljukiviyrtti
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Sanikkaiset Pteridophyta
Alakaari: Saniaiset Pteridophytina
Luokka: Polypodiopsida
Lahko: Polypodiales
Heimo: Kiviyrttikasvit Woodsiaceae
Suku: Kiviyrtit Woodsia
Laji: glabella
Kaksiosainen nimi

Woodsia glabella
R.Br. ex Richardson

Katso myös

  Kaljukiviyrtti Wikispeciesissä
  Kaljukiviyrtti Commonsissa

Kaljukiviyrtti (Woodsia glabella) on pienikokoinen, lähinnä pohjoisten arktisten alueiden saniaislaji.

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaljukiviyrtin maavarsi on lyhyt ja pysty. Maavarresta nousee kimppuina kasvavia, 4–10 cm pitkiä, kertaalleen parilehdykkäisiä lehtiä. Lehtiruoti, keskiranka ja lehdyköitten alapinta ovat jokseenkin kaljuja. Lehtilavan muoto vaihtelee tasasoukasta kapean vastapuikeaan. Lehdykät ovat liuskaisia, alemmat niistä ovat pyöreitä, ylemmät puikeita. Lehdyköitten alapinnalla sijaitsevat itiöpesäkeryhmät ovat pyöreitä ja pitkien katesuomukarvojen ympyröimiä. Kaljukiviyrtin itiöt kypsyvät Suomessa heinä-elokuussa. Lehtiruotien vanhat tyviosat jäävät moniksi vuosiksi törröttämään kasvin juureen.[1]

Kaljukiviyrtti muistuttaa paljon pienikokoista tunturikiviyrttiä (W. alpina).[2]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa kaljukiviyrttiä tavataan ainoastaan Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän pohjoisosissa sekä Kaukasuksen vuoristoissa. Aasian puolella sitä tavataan monin paikoin Siperiassa ja muutamin paikoin myös Kiinassa ja Japanissa. Pohjois-Amerikassa se on levinnyt suurimpaan osaa Alaskaa ja Kanadaa sekä edelleen koko Grönlannin rannikolle.[2] Kaljukiviyrtti on Suomessa harvinainen, pohjoinen laji. Sen pääesiintymä on Koillismaalla Kuusamossa ja Sallassa. Lapissa lajia kasvaa Enontekiön suurtuntureilla, Inarin lounaisosassa ja Utsjoella. Muoniosta lajista on vanha havainto.[3]

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaljukiviyrtti kasvaa kallionraoissa. Laji on kalkinsuosija.[1]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 54.
  2. ↑ a b Den virtuella floran: Dvärghhällebräken (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 9.10.2011.
  3. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Kaljukiviyrtin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 9.10.2011.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]