Kangasmäntykukka

Kangasmäntykukka
Uhanalaisuusluokitus
Suomessa: Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Kasvit Plantae
Kaari: Streptophyta
Luokka: Embryopsida
Kladi: Putkilokasvit Tracheophyta
Kladi: Siemenkasvit Spermatophyta
Kladi: Koppisiemeniset Angiospermae
Kladi: Aitokaksisirkkaiset
Lahko: Ericales
Heimo: Kanervakasvit Ericaceae
Alaheimo: Monotropoideae
Tribus: Monotropeae[1]
Suku: Mäntykukat Hypopitys
Laji: monotropa
Kaksiosainen nimi

Hypopitys monotropa
Crantz[2]

Synonyymit
Katso myös

  Kangasmäntykukka Wikispeciesissä
  Kangasmäntykukka Commonsissa

Kangasmäntykukka[3] eli mäntykukka[4] (Hypopitys monotropa) on matalakasvuinen, lehtivihreätön loiskasvi. Mäntykukka saa ravintonsa tattien sienirihmaston välityksellä lähinnä metsämännyltä. Sienijuuren avulla kasvi saa männyltä hiilihydraatteja ja sienirihmoilta vettä ja kivennäisiä. Sitä voi siis pitää männyn välillisenä loisena.[5][6] Itse asiassa kasvi vaikuttaa elävän symbioosin sijasta loissuhteessa myös sienijuuren sieniosapuolen kanssa, koska tämä ei saa kasvilta yhteyttämistuotteita[7]. Toisinaan mäntykukka voi loisia myös kuusella.lähde? Surkastunut mäntykukka on aiemmin sijoitettu mäntykukkakasvien (Monotropaceae) heimoon, mutta nykyisin kanervakasveihin. Sen lähimpiä lehtivihreällisiä sukulaisia lienevät mansikkapuut ja sianpuolukat.[1]

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähikuva mäntykukan kukinnosta.

Monivuotinen mäntykukka kasvaa 15–25 cm korkeaksi. Kasvin paksussa varressa on lehtien sijasta suomuja. Kukintona on terttu, jossa on useita nuokkuvia kukkia. Kukan verhiö ja teriö ovat neli- tai viisilehtisiä, kellomaisia ja erilehtisiä.[8][9] Kukat ovat hennosti vaniljantuoksuisia.[6] Hedelmä eli kota on pysty ja sijaitsee pidenneessä, pystyssä kukintorangassa. Kuivuneena varsi kotineen säilyy usein talven yli.[8]

Euroopassa ja myös Suomessa tavataan kahta mäntykukan alalajia: kangasmäntykukkaa (M. hypopitys subsp. hypopitys) ja kaljumäntykukkaa (M. hypopitys subsp. hypophegea). Molemmat alalajit ovat väriltään kellanvalkoisia, mutta joskus harvoin kangasmäntykukasta voi esiintyä punaista muotoa (M. hypopitys subsp. hypopitys f. purpurascens). Kangasmäntykukan kukinto on harvakarvainen, sen kukat ovat 15 mm pitkiä, teriö kapean kellomainen ja hedelmä pitkänomainen. Kaljumäntykukan kukinto puolestaan on tavallisesti kalju. Kukat ovat 10–15 mm pitkiä, teriö leveän kellomainen ja hedelmä pallomainen.[8]

Suomessa mäntykukka kukkii heinä-elokuussa, mutta ei aina vuosittain. Kuivina kesinä monihaarainen ja mehevä juurakko ei kasvata maanpäällistä versoa, mutta sateisina kesinä se saattaa tehdä jopa kymmenien kukintoversojen ryhmiä.[6][8][10]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäntykukkaa tavataan Euroopassa Pohjois-Espanjasta Venäjälle. Etelässä levinneisyysalue rajoittuu Ranskan ja Italian eteläosiin, Pohjois-Kreikkaan ja Kaukasuksen alueelle. Pohjoisimpana lajia tavataan Irlannissa, Englannissa sekä Norjan, Ruotsin ja Suomen keskiosissa. Lajin levinneisyysalue jatkuu Venäjällä Aasian puolelle aina Keski-Aasiaan ja paikoin Keski-Siperiaan saakka. Mäntykukan kahta muuta alalajia (subsp. japonica ja subsp. lanuginosa) tavataan lisäksi monin paikoin muualla Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.[11]

Suomessa lajia tavataan Oulun ja Kainuun korkeudelle saakka. Alalajeista kangasmäntykukka on yleisempi ja sitä tavataan koko levinneisyysalueella. Kaljumäntykukan levinneisyysalue on rajoittunut kalkkipitoisiin lehtoihin Ahvenanmaalla ja Etelä-Suomen rannikkoalueella.[8] Kaljumäntykukka on luokiteltu Suomessa uhanalaiseksi, vaarantuneeksi lajiksi.[12]

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kangasmäntykukka kasvaa tuoreissa ja kuivissa kangasmetsissä, harjuilla, metsäkallioiden painanteissa ja joskus myös lehdoissa. Kaljumäntykukka on kalkinsuosija ja sitä tavataan lehdoissa.[8]

Käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa on kuivattua mäntykukkaa syötetty karjalle kuivan yskän hoitamiseksi.[11]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Piirainen, Mikko: Loiskasvit – Kasvikunnan vapaamatkustajat. Teoksessa Luonnossa. Kasvit II. Toim. Piirainen, Mikko. WSOY, Porvoo 2008, s. 170–173.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Ericaceae Angiosperm Phylogeny Website. Viitattu 13.11.2022. (englanniksi)
  2. ↑ Hypopitys monotropa Crantz GBIF. Viitattu 12.3.2021. (englanniksi)
  3. ↑ a b Kangasmäntykukka – Hypopitys monotropa Laji.fi. Viitattu 12.3.2021.
  4. ↑ Monotropa hypopitys subsp. hypopitys Finto, Kassu. Viitattu 12.3.2021.
  5. ↑ Piirainen 2008, s. 171.
  6. ↑ a b c Oulun kasvit 2005, s. 174.
  7. ↑ Jussi Heinonsalo & Tarja Lehto: Sienten biologia, 6.2: Sienijuuret, s. 198. Helsinki: Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-297-2
  8. ↑ a b c d e f Retkeilykasvio 1998, s. 214.
  9. ↑ Ålands flora 2010, s. 197.
  10. ↑ Harjureitti (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ a b Arne Anderberg: Den virtuella floran (myös levinneisyyskartat) Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 9.8.2015. (ruotsiksi)
  12. ↑ Kaljumäntykukka – Hypopitys hypophegea Punaisen kirjan verkkopalvelu. Viitattu 13.11.2022.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]