Karvashikkori
| Karvashikkori | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Pyökkimäiset Fagales |
| Heimo: | Jalopähkinäkasvit Juglandaceae |
| Suku: | Hikkorit Carya |
| Laji: | cordiformis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Carya cordiformis |
|
 |
|
| Katso myös | |
Karvashikkori[3] (Carya cordiformis) on jalopähkinäkasveihin kuuluva kesävihanta puu, joka kasvaa alkuperäisenä Pohjois-Amerikan keski- ja itäosissa.[4][5] Tämä keskikokoinen puu on hikkorilajeista yleisin ja pohjoisimmaksi levinnyt mutta toisaalta myös lyhytikäisin. Sen puuaines on erittäin iskunkestävää, minkä ansiosta se soveltuu erinomaisesti huonekalujen, työkalujen ja tikkaiden valmistukseen. Tämän lisäksi sitä käytetään lihan savustuksessa, polttopuuna sekä koristekasvina.[4][6] Nimensä mukaisesti sen pähkinät maistuvat karvailta eivätkä kelpaa syötäviksi.[6][7]
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karvashikkori on keski- tai suurikokoinen puu, joka kasvaa keskimäärin 18–24 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan 30–60 senttimetriä paksuksi.[5][7] Se on hikkoriksi lyhytikäinen ja saavuttaa yleensä noin 200 vuoden iän.[4][6]
Sillä on syvälle ulottuva pääjuuri ja tiheä sivujuuristo.[4] Metsässä sille kasvaa korkea, oksaton runko ja leveä, pyöreä latvus.[5][7] Runkoa peittää ohut, harmaa tai vaaleanruskea kaarna, joka halkeilee kapeiksi, pitkittäisiksi uurteiksi. Kuluvan vuoden versot ovat tummanruskeat ja ohuet tai jäykähköt ja päättyvät pitkiin, nelisärmäisiin ja rikinkeltaisiin silmuihin.[7][8]
Päätöpariset lehdet ovat 15–25 senttimetriä pitkät ja niiden ruoti on ohut ja karvainen. Lehtilapa jakaantuu 7–9 ruodittomaan lehdykkään.[7][8] Yksittäinen lehdykkä on 5–15 senttimetriä pitkä, suikea, hienosahainen ja pitkäsuippuinen.[2][7] Lehdykän yläpinta on kellanvihreä ja alapinta vaaleanvihreä ja nukkainen. Syysväritykseltään lehti on keltainen.[7]
Karvashikkori on yksikotinen kasvi, jonka pikkuruiset, vihertävät kukat puhkeavat ennen lehtiä huhti–toukokuussa maantieteellisestä sijainnista riippuen.[4][7] Saman yksilön hedekukat puhkeavat yleensä ennen emikukkia.[4] Hedekukissa on 4–5 hedettä ja ne muodostavat ohuita, roikkuvia, 8–10 senttimetriä pitkiä norkkoja. Hedenorkot kasvavat kolmen norkon ryppäissä edellisen vuoden versoista tai kuluvan vuoden versojen tyvisilmuista. Emikukat ovat reilun sentin mittaisia ja muodostavat 1–2 kukan ryhmiä kuluvan vuoden versoihin.[4][7] Kukat tuottavat runsaasti siitepölyä, mikä on tavanomaista kaikilla hikkorilajeilla.[4]
Syys–lokakuussa kypsyvä hedelmä on ohuen hedelmäsuojuksen suojaama pähkinä. Hedelmä on 2–3 senttimetrin mittainen, pyöreä tai aavistuksen litteä ja molemmista päistään terävä.[7] Pienten nystyröiden peittämä, kellanvihreä hedelmäsuojus jakaantuu neljään liuskaan, jotka avautuvat hedelmän puoleenväliin saakka. Sisältä paljastuu ohutkuorinen, sileäpintainen pähkinä, joka on toisesta päästään kartiomaisen terävä mutta muuten pyöreä.[4][7] Pähkinä on kypsänä punaruskea tai harmaanruskea ja kätkee sisälleen karvaanmakuisen siemenen.[7]
Karvashikkori on nopeakasvuisin hidaskasvuisina pidetyistä hikkoreista.[6] Sen siementuotanto alkaa kunnolla noin 30 vuoden iässä ja on runsaimmillaan 50–125 vuoden iässä. Yli 175 vuotta vanhat puut tuottavat enää hyvin vähän itämiskelpoisia siemeniä. Hyvät siemenvuodet kertautuvat 3–5 vuoden välein. Siemenet jäävät yleensä puun lähiympäristöön, sillä ne ovat liian karvaanmakuisia villieläimille. Siementen lisäksi laji voi lisääntyä kanto- ja juurivesojen avulla, joita se kasvattaa enemmän kuin yksikään toinen hikkorilaji.[4]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Karvashikkori on luultavasti yleisin ja laajimmalle levinnyt hikkorilaji Pohjois-Amerikassa. Sen levinneisyysalueen pohjoisraja ulottuu Atlantin rannikolta New Hampshiren lounaisosista Vermontin ja Mainen halki Quebecin ja Ontarion eteläosiin. Sieltä se jatkuu Isojenjärvien eteläpuolitse Michiganin keskiosiin ja Pohjois-Minnesotaan ja edelleen etelään aina Itä-Texasiin saakka. Etelässä raja kulkee Texasista Georgiaan ja Luoteis-Floridaan. Kaikkein eniten lajia tavataan alueella, joka ulottuu itä–länsi-suunnassa Uuden-Englannin eteläosista Länsi-Iowaan ja pohjois–etelä-suunnassa Etelä-Michiganista Kentuckyyn.[4]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karvashikkori sietää huonosti varjostusta ja viihtyy kosteassa maaperässä. Parhaiten se menestyy alavilla mailla ja virtaavan veden äärellä. Levinneisyysalueen pohjoisosissa sitä esiintyy kuitenkin myös kuivilla ja korkeammalla sijaitsevilla paikoilla aina 600 metrin korkeuteen saakka.[4][7] Edullisimmat kasvupaikat löytyvät Ohiojoen laaksosta.[4][5]
Karvashikkori kasvaa tavallisesti yksittäisinä puina lehtimetsissä.[7] Levinneisyysalueen pohjoisosissa se viihtyy sokerivaahtera- ja lehmusvaltaisissa metsissä. Keskiosissa sitä esiintyy lähinnä tammimetsissä, joissa vallitsevat rinnevalkotammi, mustatammi ja punatammi. Etelämpänä sitä tavataan aluskasvina mäntymetsissä, joiden valtapuita ovat loblollymänty ja lyhytneulasmänty, sekä lehtipuuvaltaisilla suoalueilla, joille tyypillisiä puulajeja ovat tammilajit Quercus michauxii ja Quercus pagoda.[4]
Karvashikkorin kasvukausi vaihtelee sijainnin mukaan 120 päivästä 240 päivään. Vuoden keskilämpötila on 4–18 celsiusastetta ja vuotuinen sademäärä 640–1 270 millimetriä – tosin eteläisimmillä Appalakeilla vuotuinen sademäärä voi poikkeuksellisesti kohota jopa yli 2 000 millimetriin.[4] Karvashikkori on talvenkestävämpi kuin muut hikkorilajit mutta menestyy Suomessa vain Ia-vyöhykkeellä.[4][6]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karvashikkoria käytetään Pohjois-Amerikassa paljon metsäteollisuudessa puutavaran ja paperimassan raaka-aineena. Sen lahonkestävä puuaines on kovaa ja erittäin iskunkestävää, joten se soveltuu hyvin huonekalujen, sisustuspaneelien, puutappien, työkalujen kahvojen, urheiluvälineiden ja tikkaiden valmistukseen. Siitä valmistetaan myös jonkin verran rakennuspalkkeja, laatikoita, kuormalavoja ja lattialautoja.[4][6]
Kaikista hikkorilajeista saadaan erinomaista puuhiiltä ja polttopuuta – karvashikkori on hikkorilajeista lämpöarvoltaan kolmanneksi paras. Lisäksi se on merkittävin lihan savustukseen käytetty puu Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja eräs parhaimmista maanparannuskasveista, sillä sen lehdet sisältävät runsaasti kalsiumia. Sitä kasvatetaan myös koristekasvina.[4][6]
Karvashikkorin pähkinät eivät kelpaa syötäviksi ihmisille tai useimmille eläimille, sillä ne maistuvat karvailta ja sisältävät runsaasti tanniineja. Uudisasukkaat puristivat pähkinöistä öljyä, jota he käyttivät lamppujen polttoaineena ja reumalääkkeenä.[4] Fox-intiaanit käyttivät karvashikkoria diureettina, laksatiivina ja ihmelääkkeenä.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Elbert L. Little: National Audubon Society Field Guide to Trees – Eastern Edition. New York: Alfred A. Knopf, 1980. ISBN 0-394-50760-6 (englanniksi)
- David Allen Sibley: The Sibley Guide to Trees. New York: Alfred A. Knopf, 2009. ISBN 978-0-375-41519-7 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Stritch, L.: Carya cordiformis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.2. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 24.7.2019. (englanniksi)
- ↑ a b c Carya cordiformis Flora of North America. efloras.org. Viitattu 13.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Kassu – Carya cordiformis
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s H. Clay Smith: Bitternut Hickory Silvics of North America – Volume 2: Hardwoods. Northeastern Area State & Private Forestry. Arkistoitu 14.3.2014. Viitattu 13.3.2014.
- ↑ a b c d Milo Coladonato: Carya cordiformis Fire Effects Information System. USDA Forest Service. Viitattu 13.3.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Carya cordiformis – karvashikkori Arboretum Mustila. Arkistoitu 14.3.2014. Viitattu 13.3.2014.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Little 1980, s. 345–346
- ↑ a b Sibley 2009, s. 148