Kiinan ja Britannian yhteisjulistus

Sino-British Joint Declaration
中英聯合聲明
Pekingin Kansankongressipalatsi, jossa julistus allekirjoitettiin
Pekingin Kansankongressipalatsi, jossa julistus allekirjoitettiin
Allekirjoitettu 19.joulukuuta 1984
Allekirjoituspaikka Kansankongressipalatsi, Peking, Kiinan kansantasavalta
Kielet kiina ja englanti
Osapuolet

Kiinalais-brittiläinen yhteisjulistus (engl. Sino-British Joint Declaration, perint.: 中英聯合聲明; yksink.: 中英联合声明; Jyutping: Zung1-Jing1 lyun4hap6 sing1ming4; pinyin: Zhōng-Yīng liánhé shēngmíng) on Kiinan ja Yhdistyneen kuningaskunnan vuonna 1984 allekirjoittama sopimus liittyen Hongkongin luovuttamisesta Kiinalle. Sopimuksen nojalla Hongkongista tuli 1. heinäkuuta 1997 Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue.

Hongkong oli ollut Britannian hallitsema kruununsiirtomaa vuodesta 1842 lähtien, jolloin Kiina luovutti sille Hongkongin saaren ensimmäisen oopumisodan jälkeen. Toisen oopiumisodan jälkeisen alueluovutuksen myötä siirtomaan alue laajeni käsittämään myös Kowloonin niemimaan. Vuonna 1898 Uudet territoriot vuokrattiin Britannialle 99 vuodeksi; 1997 oli vuokran umpeutumisvuosi.

Sopimuksen nojalla Hongkongista tuli ”yksi maa, kaksi järjestelmää”-periaatteen mukainen erityishallintoalue, jolla olisi itsehallinto muissa asioissa paitsi ulkoasioissa ja puolustuksessa. Hongkong säilytti lakinsa ja talousjärjestelmänsä, jotka pidettiin erillään Manner-Kiinasta. Hongkongin hallitusmuoto kodifioitiin Hongkongin peruslakiin, jonka nojalla Hongkongin asema erityishallintoalueena säilyisi ainakin 50 vuotta.

Kiinan mukaan sopimuksella ei Hongkongin luovutuksen tapahduttua enää ole oikeudellista voimaa, kun taas Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen mukaan se on edelleen voimassa ja sitova. Kiinan säätämän Hongkongin kansallisen turvallisuuden lain sekä vuoden 2021 lainsäädäntöneuvostovaalien ehdokasasettelun rajoitusten takia Britannian hallitus on katsonut, ettei Kiina noudata sopimusta.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brittiläisen Hongkongin aluelaajeneminen. Tummansinisellä vuonna 1842 luotu kruununsiirtomaa joka sijaitsi Hongkongin saarella, vaaleammalla sinisellä aluelaajeneminen Kowloonin niemimaalle vuonna 1860, ja vaaleimmalla vuonna 1898 vuokratut Uudet territoriot.

Uusien territorioiden vuokran uudelleenneuvottelemista ehdotti ensimmäisenä Hongkongin silloinen kuvernööri Frederick Lugard vuonna 1909 vastineeksi Weihaiwein palauttamisesta Kiinalle. Tätä ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti ehdotettu Kiinalle, ja Weihaiwei palautettiin Kiinan tasavallalle vuonna 1930. Toinen maailmansota ja Japanin miehitys Hongkongissa saivat aikaan lisää keskustelua Hongkongin brittihallinnan pysyvöittämisestä.[1]

Kiinan sisällissodan voittaneet kommunistit eivät yrittäneet ottaa Hongkongia hallintaansa, ja alkuun siirtokunnan hallinnon ja kommunistien välit olivat ystävälliset. 1950-luvulta alkaen Hongkongin talous kasvoi nopeasti, ja se teollistui. Kulttuurivallankumouksen aikana vuonna 1967 hongkongilaiset kommunistit mellakoivat ja vaativat siirtomaavallan purkamista; vaatimuksilla ei kuitenkaan ollut tukea.[1]

1970-luvun puolessavälissä paikalliset sijoittajat alkoivat huolestua pitkäaikaisten kiinteistösijoitusten kannattavuudesta. Hongkongin siirtomaahallitus ei voinut vuokrata maata Uusilla territorioilla vuotta 1997 pidemmälle. Kuvernööri Murray MacLehose keskusteli asiasta Kiinan johtajan Deng Xiaopingin kanssa, joka lupasi kunnioittaa Hongkongin ”erityisasemaa” vuoden 1997 jälkeenkin.[2] MacLehose julisti, että kiinteistösijoitukset olisivat turvallisia; markkinoiden reaktio oli positiivinen, ja sijoitusten kiihtyminen nosti Hongkongin kiinteistöjen arvoa.[1]

Neuvottelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Margaret Thatcher ja Kiinan pääministeri Zhao Ziyang, sopimuksen neuvottelijat ja allekirjoittajat.

Varsinaiset neuvottelut sopimuksesta alkoivat syyskuussa 1982 Pekingissä. Neuvottelun osapuolina olivat Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Margaret Thatcher ja Hongkongin kuvernööri Edward Youde sekä Kiinan pääministeri Zhao Ziyang ja johtaja Deng Xiaoping.[3] Kiina teki neuvottelujen alussa selväksi, että se aikoo ottaa Hongkongin hallintaansa vuonna 1997[4] tarvittaessa voimaa käyttäen,[1] mutta mieluiten siten, että kaupunki pysyisi sosioekonomisesti vakaana.[5] Se ehdotti, että Hongkongista tehtäisiin paikallisten hallitsema erityishallintoalue, ja että sen olemassaolevat hallintorakenne ja talousjärjestelmä säilyisivät 50 vuotta. Kiinan puolella oli jo tehty valmisteluja tätä varten, eikä Kiina hyväksynyt muuta kuin koko Hongkongin luovuttamisen.[6][7]

Ensimmäisellä vierailullaan Kiinassa Thatcher totesi, että sopimukset, joiden nojalla Hongkong oli Yhdistyneen kuningaskunnan hallinnassa, olivat edelleen voimassa ja päteviä.[5][8] Brittien lähtökohta neuvotteluissa oli se, että Uusien territorioiden vuokraa voitaisiin jatkaa, ja muu Hongkong voitaisiin pitää Britannian hallinnassa.[6] Hongkongin sotilaallinen puolustaminen oli kuitenkin käytännössä mahdotonta,[9] ja Thatcher muistelee Dengin sanoneen hänelle, että tämä voisi kävellä Hongkongiin ja valloittaa sen yhden iltapäivän aikana.[10] Kiinan mukaan 1800-luvulla allekirjoitetut epätasa-arvoiset sopimukset eivät olleet päteviä.[5][1]

Neuvottelujen etenemättömyys johti sijoittajien luottamuksen laskuun, ja kiinteistöjen arvot laskivat. Hongkongin dollarin arvo romahti niin sanottuna mustana lauantaina 24. syyskuuta 1983.[6]

Neuvotteluissa Hongkongin asukkaiden yleinen mielipide jätettiin pitkälti huomioimatta.[6] Britit kuvailivat neuvotteluasetelmaa kolmijalkaisena jakkarana: Britannia, Hongkong ja Kiina olivat kaikki osapuolia neuvotteluissa. Kiina sivuutti tämän vertauksen ja väitti sen sijaan, että se edustaa jo hongkongilaisten tahtoa.[1][11] Valtaosa Hongkongin asukkaista vastusti kaupungin luovuttamista Kiinalle: mielipidemittauksissa jopa 85 prosenttia asukkaista kannatti brittivallan jatkumista.[12] Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministeriö torjui ehdotuksen kansanäänestyksestä, koska Kiina vastusti sellaista voimakkaasti, ja koska aiheen pelättiin olevan liian monimutkainen.[6][13] Marraskuuhun 1983 mennessä britit olivat hyväksyneet sen, että koko Hongkong luovutettaisiin Kiinalle vuonna 1997.[6]

Sopimusta luonnostelemaan asetettiin bilateraalinen työryhmä, joka sai luonnoksensa valmiiksi syyskuussa 1984.[14] Margaret Thatcher ja Zhao Ziyang allekirjoittivat sopimuksen Pekingin Kansankongressipalatsissa 19. joulukuuta 1984.[15] Sopimus ratifioitiin 27. toukokuuta 1985,[16] jolloin se myös astui voimaan, ja molemmat osapuolet rekisteröivät sen Yhdistyneiden kansakuntien sopimusrekisteriin 12. kesäkuuta 1985.[17]

Sopimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen koko virallinen nimi on Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen ja Kiinan kansantasavallan hallituksen yhteisjuliskus Hongkongin kysymyksestä (engl. Joint Declaration of the Government of the United Kingdom of Great Britain and Northern Ireland and the Government of the People's Republic of China on the Question of Hong Kong, kiin.: 大不列顛及北愛爾蘭聯合王國政府和中華人民共和國政府關於香港問題的聯合聲明).

Sopimus koostuu varsinaisesta sopimustekstistä, kolmesta liitteestä ja kahdesta muistiosta.[18]

Sopimuksessa Kiina julistaa ”päättäneensä jatkaa ylimmän vallan harjoittamista Hongkongissa” 1. heinäkuuta 1997 alkaen, ja Britannia julistaa ”palauttavansa Hongkongin Kiinalle”. Tämän jälkeen kuvaillaan Hongkongin tuleva hallitusmuoto itsehallinnollisena erityishallintoalueena, joka saisi säilyttää taloudellisen ja oikeudellisen järjestelmänsä.

Liite I kuvailee tarkemmin Kiinan politiikkaa Hongkongissa sekä Hongkongin itsehallintoa. Ainoastaan ulkopolitiikka ja maanpuolustus olisivat Kiinan vastuulla. Hongkong saisi säilyttää valuuttansa, passinsa, koulutusjärjestelmänsä sekä oleskeluoikeus- ja maahanmuuttopolitiikkansa. Liitteellä II perustettiin kummankin maan diplomaateista koostuva kiinalais-brittiläinen yhteistyöryhmä, joka kävisi vuoropuhelua ja valmistelisi sopimuksen toteutusta. Liitteen III nojalla erityishallintoalueen hallitus tunnustaisi Brittiläisen Hongkongin tekemät maanvuokrasopimukset. Kaikki maanvuokrasopimukset, jotka päättyisivät ennen Hongkongin luovutusta, olisi mahdollista uusia vuoteen 2047 asti.

Sopimukseen liitetty muistio käsitteli kansalaisuuskysymystä. Sen nojalla Britannia loi British National (Overseas) -kansalaisuuskategorian. BN(O)-kansalaisuutta saattoivat hakea ennen heinäkuuta 1997 syntyneet hongkongilaiset. Hongkongin luovutuksen jälkeen kaikki hongkongilaiset menettivät British Dependent Territories - eli BDT-kansalaisuuden, mutta BN(O)-kansalaisuus säilyy. BN(O)-kansalaisilla ei ole automaattista oleskelulupaa Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

Jälkivaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hongkongin suvereniteetin siirto tapahtui sovitun mukaisesti 1. heinäkuuta 1997.

Vuodesta 2014 lähtien Kiinan ja Hongkongin hallitukset ovat todenneet, että sopimus on jo toteutettu eikä se enää ole voimassa.[19] Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat ja G7 sitä vastoin ovat sitä mieltä, että sopimus on edelleen voimassa.[20][21] Britannian ulkoministeriö on nimennyt sopimusrikkomuksiksi Causeway Bay Books -kirjakaupan työntekijöiden pidätykset manner-Kiinassa vuonna 2015,[22] kansallisen turvallisuuden lain säätämisen vuonna 2020,[23] vuodelle 2020 suunniteltujen (ja sittemmin seuraavalle vuodelle lykättyjen) lainsäädäntöneuvostovaalien 12 demokratiamyönteisen ehdokkaan ehdokkuuden hylkäämisen[24] sekä ennen vuoden 2021 lainsäädäntöneuvostovaaleja säädetyt ehdokasasettelun rajoitukset.[25]

Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus on maaliskuusta 2021 lähtien todennut Kiinan olevan ”kiinalais-brittiläistä yhteisjulistusta rikkovassa tilassa”.[26] Kiina on sivuuttanut syytökset ja syyttänyt Britanniaa uuskolonialismista[27][28] ja pitää Hongkongin asioita omina sisäpoliittisina asioinaan.[29] Kiinan ulkoministeriö on toistuvasti todennut, että sopimus on historiallinen asiakirja, jolla ei enää ole vaikutusvaltaa.[30][31][32]

Kansallisen turvallisuuden lain säätämisen jälkeen Britannia laajensi BN(O)-kansalaisten asumisoikeuksia ja helpotti varsinaisen kansalaisuuden saantia.[33] Kiina piti tätä ”törkeänä puuttumisena” sen asioihin ja lakkasi tunnustamasta BN(O)-passeja matkustusasiakirjoina.[29][34]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f John Carroll: A Concise History of Hong Kong. Rowman & Littlefield, 2007. ISBN 978-0-7425-3422-3
  2. ↑ Gary Cheung: Deng kept his HK options open in 1979 South China Morning Post. 2.1.2010. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  3. ↑ Christopher S. Wren: Mrs. Thatcher Meets Zhao In Peking. The New York Times, 23.9.1982. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  4. ↑ Richard Chuang: The Chinese Military and Hong Kong. Asian Affairs: An American Review, 1996, 22. vsk, nro 4, s. 211–223. JSTOR:30172258
  5. ↑ a b c Christopher S. Wren: China Calls Hong Kong Pacts Invalid. The New York Times, 1.10.1982. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d e f Chalmers Johnson: The Mousetrapping of Hong Kong: A Game in Which Nobody Wins. Asian Survey, 1984, 24. vsk, nro 9, s. 887–909. doi:10.2307/2644075 JSTOR:2644075
  7. ↑ Peter Harris: Hong Kong Confronts 1997: An Assessment of the Sino-British Agreement. Pacific Affairs, 1986, 59. vsk, nro 1, s. 45–48. doi:10.2307/2759003 JSTOR:2759003
  8. ↑ Ming K. Chan: Different Roads to Home: the retrocession of Hong Kong and Macau to Chinese sovereignty. Journal of Contemporary China, 2003, 12. vsk, nro 36, s. 493–518. doi:10.1080/10670560305473
  9. ↑ Sunil C. Roy: The Hong Kong Agreement: An Assessment. China Report, 1985, 21. vsk, nro 2, s. 169–172. doi:10.1177/000944558502100205
  10. ↑ Michael Sheridan: Revealed: the Hong Kong invasion plan The Times. 24.6.2007. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  11. ↑ Christopher S. Wren: Hong Kong Stew: And Now A Dash of Democracy. The New York Times, 17.7.1984. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  12. ↑ Joseph Y. S. Cheng: The Future of Hong Kong: Surveys of the Hong Kong People's Attitudes. The Australian Journal of Chinese Affairs, 1984, 12. vsk, nro 12, s. 113–142. doi:10.2307/2158991 JSTOR:2158991
  13. ↑ Milia Hau: The Official Mind of British Post-Imperialism: Influencing Parliamentary Opinions during the Anglo-Chinese Negotiations on the Future of Hong Kong, 1982-84. The International History Review, 2021, 43. vsk, nro 6, s. 1198–1216. doi:10.1080/07075332.2021.1876135
  14. ↑ Sino-British Negotiations and the Sino-British Joint Declaration basiclaw.gov.hk.
  15. ↑ John F. Burns: Hong Kong Accord Is Signed In Peking. The New York Times, 20. 12.1984. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  16. ↑ The London Gazette, 12.6.1985, nro 50150, s. 8075. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  17. ↑ The Joint Declaration Hongkongin perustuslaki- ja Manner-Kiinan virasto. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  18. ↑ JOint Declaration of the Government of the United Kingdom of Great Britain And Northern Ireland And the Government of the People's Republic of China On the Question of Hong Kong Hong Kong Constitutional Instruments. Hong Kong Legal Information Institute. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  19. ↑ Alvin Y. H. Cheung: Road to Nowhere: Hong Kong's Democratization and China's Obligations Under Public International Law. Brooklyn Journal of International Law, 2015, 40. vsk, nro 2, s. 465–545. doi:10.31228/osf.io/djbcz
  20. ↑ Stuart Lau: US President Donald Trump says he believes China sincerely seeks a trade deal South China Morning Post. 27.8.2019. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  21. ↑ Marco Rubio: China is showing its true nature in Hong Kong. the U.S. must not watch from the sidelines. The Washington Post. 3.9.2019. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  22. ↑ The Six-Monthly Report on Hong Kong – 1 July to 31 December 2015 Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministeriö. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  23. ↑ National security legislation in Hong Kong: Foreign Secretary's statement in Parliament gov.uk. Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministeriö. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  24. ↑ Foreign Secretary declares breach of Sino-British Joint Declaration gov.uk. 12.11.2020. Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministeriö. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  25. ↑ Jessie Lau: Less Democracy, More ‘Patriots’: Hong Kong’s New Electoral System The Diplomat. 31.3.2021. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  26. ↑ Michael Savage: Hong Kong: UK accuses China of breaching joint declaration The Guardian. 13.3.2021. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  27. ↑ Gary Cheung: Explainer | What is the Sino-British Joint Declaration and what does it have to do with Hong Kong’s extradition crisis? South China Morning Post. 4.7.2019. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  28. ↑ Sophia Yan: Hong Kong leader Carrie Lam declares extradition bill 'dead' - but stops short of withdrawing it The Telegraph. 9.7.2019. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  29. ↑ a b Emma Graham-Harrison, Lily Kuo ja Helen Davidson: China accuses UK of gross interference over Hong Kong citizenship offer The Guardian. 3.6.2020. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  30. ↑ Neil Connor: China says legally binding Hong Kong handover treaty with Britain has 'no practical significance' The Telegraph. 30.6.2017. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  31. ↑ Tom Phillips: China attacks Boris Johnson over 'incorrect' views on Hong Kong The Guardian. 30.6.2017. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  32. ↑ China says Sino-British Joint Declaration on Hong Kong no longer has meaning Reuters. 30.6.2017. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  33. ↑ Charlie Cooper: UK triggers Hong Kong citizenship offer Politico. 1.7.2020. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)
  34. ↑ HKSAR Government follows up on China's countermeasures against British Government's handling of issues related to British National (Overseas) passport Press Releases. 29.1.2021. HKSAR Governmen. Viitattu 9.2.2022. (englanniksi)