Konbaung-dynastia

Konbaung-dynastia
1752–1885
Lippu Vaakuna
lippu vaakuna
Valtiomuoto kuningaskunta
Pääkaupunki Shwebo
Ava
Amarapura
Mandalay
Seuraaja(t) Brittiläinen Intia

Konbaung-dynastia tai Alaungpaya-dynastia oli Burmaa eli nykyistä Myanmaria vuosien 1752 ja 1885 välillä hallinnut dynastia. Konbaung-dynastian hallitsijoiden onnistui ensin yhdistää hajanainen Burma, ja vuonna 1767 he tuhosivat Ayutthayan kuningaskunnan nykyisessä Thaimaassa. Dynastian hallitsijat ulottivat valtansa myös nykyisen Intian alueelle. Lopulta dynastia kävi kolme niin sanottua anglo–burmalaista sotaa Intian niemimaata hallinneita brittejä vastaan. Burmalaiset menettivät ensin alueitaan ja lopulta myös itsenäisyytensä viimeisessä sodassa vuonna 1885. Britit hallitsivat vuodesta 1897 Burmaa osana brittiläistä Intiaa ja Burma itsenäistyi uudelleen vasta vuonna 1948.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Konbaung-dynastian viimeiseksi jäänyt hallitsija Thibaw valokuvassa kuningatar Supayalatin ja tämän sisko Supayalayn kanssa vuodelta 1885.
Burmalaisia lähettiläitä Kalkuttassa vuonna 1882.

Ennen Konbaung-dynastian perustamista vuonna 1752 nykyinen Myanmar eli Burma oli hajonnut burmalaisten, shanien ja monien hallitsemiin eri kuningaskuntiin ja alueisiin. Konbaung-dynastian perustaja oli kuningas Alaungpaya, jonka mukaan dynastiaa kutsutaan joskus myös Alaungpaya-dynastiaksi. Alaungpaya oli alun perin vain kylänpäällikkö Shwebossa lähellä nykyistä Mandalayta. Vuonna 1752 hänen johtamansa armeija kukisti mon-kansan kuningaskunnan paikallisen dynastian.[1] Myöhemmin hän jatkoi valloituksiaan kohti etelää. Entinen mon-kansan kaupunki Dagon sai nimen Rangoon (nyk. Yangon) vuonna 1755. Vuonna 1757 kukistui puolestaan monien Hamsavatin kuningaskunta nykyisessä Pegussa. Pegusta Alaungpayan valloitusretket jatkuivat edelleen nykyisen Intian puolelle Manipuriin.[2] Alaungpayan onnistui myös alistaa shanien kuningaskunnat. Lopulta hän haavoittui kuolettavasti sotaretkellä nykyisen Thaimaan Ayutthayan kuningaskuntaa vastaan vuonna 1760.[1]

Dynastian kolmas kuningas Hsinbyushin teki uuden sotaretken Ayutthayaa vastaan vuonna 1764 ja Ayutthayan kaupunki tuhottiin vuonna 1767. Burmalaisvalta Thaimaassa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Hsinbyushinin valtakaudella burmalaisten onnistui myös voittaa kaikkiaan kolme kiinalaisten tekemää sotaretkeä Burmaan. Kuudes dynastian kuningas Bodawpaya teki uusia, tosin epäonnistuneita sotaretkiä Thaimaahan ja siirsi maansa pääkaupungin Amarapuraan.[1] Dynastian hallitsijat siirtelivät pääkaupunkiaan useaan otteeseen Avan ja Amarapuran välillä. Thaimaassa kärsityistä tappioista huolimatta burmalaisten onnistui levittäytyä länteen. Arakan vallattiin vuonna 1784 ja Assam vuonna 1816. Länteen levittäytyessään Burman hallitsijat kohtasivat Intian niemimaata hallinneet britit.[2]

Burmalaiset ja britit ajautuivat pian kahnauksiin keskenään ja yhteenotot johtivat kaikkiaan kolmeen niin sanottuun anglo–burmalaiseen sotaan, jotka johtivat ensin alueiden menetykseen ja lopulta itsenäisen burmalaisen kuningaskunnan päättymiseen. Ensimmäinen anglo–burmalainen sota käytiin vuosina 1824–1826 ja burmalaiset menettivät sen tuloksena Arakanin briteille. Toinen anglo–burmalainen sota käytiin vuosina 1852–1853 ja sen myötä menetettiin puolestaan Pegu eli Ala-Burma.[3] Toinen sota oli päättynyt kuningas Mindonin valtaannousuun. Mindon pyrki uudistamaan vielä Iravadi-joen pohjoisosat käsittänyttä kuningaskuntaansa. Maan uudeksi pääkaupungiksi perustettiin Mandalay vuonna 1856 ja kaupunki kehittyi viimeiseksi Burman suuruuden symboliksi, jonka liepeille perustettiin ase-, tekstiili- ja terästeollisuutta. Maahan kutsuttiin myös teknikkoja Ranskasta ja Italiasta, minkä lisäksi burmalaisia lähetystöjä vieraili länsimaissa tunnustuksen saamiseksi Burman itsenäisyydelle. Mindonin seuraaja Thibaw oli kuitenkin huomattavasti isäänsä heikompi. Epäonnistunut diplomatia brittien kanssa johti kolmanteen ja viimeiseen anglo–burmalaiseen sotaan vuonna 1885. Thibaw jäi brittien vangiksi ja hänet karkotettiin brittien hallitsemaan Intiaan. Lainsäädännöllisesti Burma liitettiin brittiläiseen Intiaan vuonna 1897.[4]

Brittihallinto Burmassa kohtasi vastustusta. Esimerkiksi Saya San johti vielä 1930-luvun alussa brittien vastaista talonpoikaiskapinaa julistautuen uudeksi Burman kuninkaaksi. Brittihallinnon onnistui kuitenkin kukistaa kapina.[5] Myöhemmät burmalaiset kansallismieliset saivat vaikutteita Saya Sanin kapinasta, mutta he pitivät parempana vaihtoehtona Burman itsenäisyydelle nykyaikaisempaa yhteiskuntajärjestelmää.[6] Burma itsenäistyi uudelleen 4. tammikuuta 1948.[7]

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jälleenrakennettua Mandalayn Kultaista palatsia, alkuperäinen tuhoutui toisen maailmansodan aikana.

1700-luvun loppua ja 1800-luvun alkua on pidetty burmalaisen kirjallisuuden kultakautena. Burmalainen kirjallisuus sai monia piirteitä thai-kulttuurista Ayutthayan tuhon jälkeen vuonna 1767. Suosituksi tuli esimerkiksi Ramayana-eepos, josta tehtiin ensin burmalainen parodinen versio Rama Yagan ja myöhemmin myös näyttämöversio. Ramayanalla oli suuri vaikutus myös burmalaiseen kuvataiteeseen.[8]

Mandalayn Kultaisesta palatsista tuli kuningas Mindonin kaudella burmalaisen hovikulttuurin keskus. Aiemmin suosituista seinämaalauksista tuli vähempimerkityksellisiä ja Konbaung-kaudella suosittiin puukaiverruksia arkkitehtuurin koristelutapana. Taide sai kansantaiteen mukaisia vapauksia. Yleinen taiteen aihe oli Ramayanan ohella jataka-tarinat.[8]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Marja-Leena Heikkilä Horn ja Jukka O. Miettinen: Kaakkois-Aasia - Historia ja kulttuurit. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Alaungpaya Dynasty Encyclopaedia Britannica. Viitattu 16.11.2018. (englanniksi)
  2. ↑ a b Horn ja Miettinen 2000, s. 98
  3. ↑ Harold E. Raugh, Jr: The Victorians at war, 1815–1914: an encyclopedia of British military history, s. 66-71. ABC-CLIO, 2004. ISBN 1-57607-926-0 (englanniksi)
  4. ↑ Horn ja Miettinen 2000, s. 158
  5. ↑ Horn ja Miettinen 2000, s. 165-166
  6. ↑ Donald M. Seekins: Historical dictionary of Burma (Myanmar), s. 392-393. Scarecrow Press, 2006. ISBN 978-0-8108-5476-5 (englanniksi)
  7. ↑ Horn ja Miettinen 2000, s. 173
  8. ↑ a b Horn ja Miettinen 2000, s. 184-195

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]