Konstantin Ton

Konstantin Ton 1820-luvulla.

Konstantin Andrejevitš Ton (ven. Константи́н Андре́евич Тон, saks. Konstantin Thon; 6. marraskuuta 1794 Pietari – 6. helmikuuta 1881 Pietari) oli saksalaissyntyinen venäläinen arkkitehti.

Ton opiskeli Pietarin taideakatemiassa vuosina 1803–1815 ja stipendiaattina Italiassa vuosina 1819–1828. Hänet valittiin Pietarin taideakatemian akateemikoksi vuonna 1830 ja professoriksi vuonna 1833, ja vuodesta 1854 lähtien hän toimi arkkitehtuurin osaston rehtorina.[1] Vuonna 1833 Ton valittiin myös Pietarin rakennuskomitean jäseneksi.[2]

Ton loi eklektisen venäläis-bysanttilaisen rakennustyylin, joka perustui akateemisen klassismin läpi suodatettuihin muinaisvenäläisiin malleihin. Tyyli sai Nikolai I:n henkilökohtaisen hyväksynnän, ja siitä tuli venäläisen kirkkoarkkitehtuurin virallinen normi.[3] Samalla Ton hyödynsi uusia rakennusmenetelmiä (esimerkiksi suurten metallirakenteiden käyttö) ja kehitti rakentamisen laatua.

Tonin tärkeimpiä töitä ovat Moskovan Kremlin suuri palatsi (1839–1849), Kremlin asehuone (1844–1851), Leningradin rautatieasema Moskovassa (1849) ja Moskovan asema Pietarissa (1851). Moskovaan vuosina 1837–1883 rakennettu Kristus Vapahtajan katedraali ja monet muut Tonin suunnittelemat kirkkorakennukset purettiin Neuvostoliiton aikana.[1] Kristus Vapahtajan katedraali rakennettiin 1990-luvulla uudelleen kopioksi alkuperäisestä.[4]

Ton suunnitteli myös Helsinkiin Suomenlinnan kirkon (1849–1854), alkuperäiseltä nimeltään Pyhän Aleksanteri Nevskin linnoituskirkon, jonka ulkonäkö muutettiin täydellisesti 1920-luvulla, kun siitä tehtiin luterilainen kirkko ja majakka.[4]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Bolšaja Sovetskaja Entsiklopedija, tom 26, s. 68. Moskva: Sovetskaja Entsiklopedija, 1977.
  2. ↑ Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: entsiklopeditšeski spravotšnik, s. 620. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1
  3. ↑ Kirikov, B. M.: Arhitektura Peterburga kontsa IXI – natšala XX veka: Ekletika. Modern. Neoklassitsism, s. 161–163. Sankt-Peterburg: Kolo, 2006. ISBN 5-901841-36-0
  4. ↑ a b Vilhelm Helander: ”Venäläiset arkkitehdit Helsingissä”, Rakennustaiteen seuran jäsentiedote 3:2010, s. 44–45 Viitattu 19.5.2019.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]