Korkeuden vaikutukset ihmiseen ovat merkittävät, ja hyvin korkealla ihminen on hengenvaarassa.
Korkeammalle noustessa hapen osapaine laskee. Vuoristossa 4 500 metrin korkeudessa hapen osapaine on enää kaksi kolmasosaa merenpinnan tasosta.[1] Tämän seurauksena ihmisen elimistö käynnistää puolustusmekanismeja, jotka voivat pitkällä aikavälillä johtaa kuolemaan. Keuhkot laajenevat, sydämen syke kiihtyy, punasoluja syntyy lisää ja veri paksuuntuu, aivot turpoavat, ja keuhkot ovat vaarassa romahtaa.[2]
2 500 metrin korkeudessa ihminen voi saada ensimmäisiä lievän vuoristotaudin oireita, kuten huimausta ja väsymystä, päänsärkyä sekä ruokahaluttomuutta ja pahoinvointia. Oireet menevät yleensä ohi vuorokauden kuluessa, kun elimistö tottuu ohueen ilmaan.[2]
3 500 metrin korkeuteen noussut ihminen voi kärsiä kovasta väsymyksestä, näköhäiriöistä ja päänsärystä sekä tasapainohäiriöistä. Hän voi joutua hengenvaaraan. Näin korkealla elimistö voi romahtaa 24 tunnissa, jos ihminen ei saa lisähappea.[2]
8 000 metrin korkeudessa alkaa niin sanottu kuolemanvyöhyke. Se on saanut nimensä siitä, että ilma on siellä niin vähähappista, että ihminen ei voi selviytyä pitkiä aikoja. Kuolemanvyöhykkeellä oleva ihminen kärsii jatkuvasta uupumuksesta ja huimauksesta sekä hengenahdistuksesta, ja hänellä on aivovaurioiden riski.[2]
Kestävyysurheilijat pyrkivät joskus parantamaan hemoglobiiniarvojaan korkeanpaikan harjoittelulla eli harjoittelemalla vähintään kahden kilometrin korkeudessa useiden viikkojen ajan kerrallaan. Korkealla harjoittelu voi aiheuttaa tavallista herkemmin ylikuormitustilan ja nestehukan.[3]
Joillekin korkealla vuosituhansien ajan asuneille populaatioille on kehittynyt sopeumia hapen vähyydestä selviämiseen. Andien intiaaneilla on veressään tavallista enemmän happea kuljettavaa, punaisten verisolujen sisältämää hemoglobiinia. Tiibetiläisten keuhkot tuottavat normaalia suuremmat määrät typpioksidia. Tämä laajentaa heidän verisuoniaan, mikä parantaa hapen kulkua kudoksiin. Tiibetiläisillä on myös tapana hengittää tiheästi. Myöskään Etiopian ylänköjen asukkaat eivät kärsi hapenpuutteesta, mutta syytä tähän ei vielä tiedetä.[4]