Kuriositeettikabinetit olivat harvinaisten, arvokkaiden, historiallisesti arvokkaiden tai epätavallisten esineiden kokoelmia.[1] Ne syntyivät 1500-luvulla, ja ne olivat museoiden eräänlaisia edeltäjiä.[2]
Kuriositeettikabinetin kerääjänä toimi useimmiten yksi ihminen, yleensä tieteilijä tai aatelinen. Kokoelman tarkoituksena oli joko tutkimus tai viihde. Museoiden tapaan kuriositeettikabinetin esineitä säilytettiin ja tulkittiin, mutta niiden merkitys erosi silti nykyaikaisten museoiden merkityksestä. Renessanssiajan kuriositeettikabinetit olivat yksityisiä kokoelmia, jotka kerättiin siinä uskomuksessa, että kaikki esineet linkittyivät jollain tavalla toisiinsa.[1]
Ensimmäiset kuriositeettikabinetit olivat esillä kaapeissa ja vitriineissä. Renessanssin loppuvaiheessa kokoelmat saattoivat viedä kokonaisen huoneen. Kokoelmissa oli eksoottisia luontonäytteitä, taidetta sekä vaatteita ja työkaluja kaukaisista kulttuureista. Erityisen suosittuja olivat arvokkaat ja harvinaiset näytteet, jotka saattoivat hämärtää eläimen, kasvin ja mineraalin välistä rajaa. Tällaisia poikkeuksellisia näytteitä olivat muun muassa korallit, fossiilit ja sarvivalaan syöksyhampaat, joiden uskottiin olevan yksisarvisten sarvia.[1] Kokoelmat olivat siis eräänlaisia mikrokosmoksia, joissa oli esineitä ja näytteitä mahdollisimman monipuolisesti.[3]
Jotkut suurimmista ja merkittävimmistä kokoelmista ovat olleet museon perustana. Hans Sloane osti lontoolaisen apteekkarin James Petiverin kokoelman, josta tuli British Museumin kokoelman perusta. Pietari Suuri puolestaan hankki Albertus Seban ja Frederik Ruyschin kokoelman, joka on edelleen nähtävillä Pietarin Kunstkamera-museossa. John Tradescant vanhemman ja nuoremman kokoelma päätyi puolestaan Elias Ashmolelle, joka lahjoitti sen Oxfordin yliopistolle. Sen pohjalle perustettiin Ashmolean Museum.[1]