Köyliö

Köyliö
Kjulo
Entinen kunta – nykyiset kunnat:
Säkylä

vaakuna

sijainti

Sijainti 61°07′05″N, 022°18′30″E
Maakunta Satakunnan maakunta
Seutukunta Rauman seutukunta
Kuntanumero 319
Hallinnollinen keskus Kepola
Perustettu 1870[1]
Liitetty 2016
– liitoskunnat Säkylä
Köyliö
– syntynyt kunta Säkylä
Pinta-ala 259,27 km² [2]
(1.1.2015)
– maa 246,06 km²
– sisävesi 13,21 km²
Väkiluku 2 634  [3]
(31.12.2015)
– väestötiheys 10,7 as./km² (31.12.2015)
Köyliön kirkko.

Köyliö (ruots. Kjulo) on Suomen entinen kunta, joka vuoden 2016 alusta on osa Säkylää. Kunnassa asui lakkauttamisen aikaan 2 634 ihmistä[3], ja sen pinta-ala oli 259,27 km², josta 13,21 km² on vesistöjä.[2] Väestötiheys oli 10,7 asukasta/km². Ennen kuntaliitosta Köyliön naapurikunnat olivat Eura, Huittinen, Kokemäki ja Säkylä. Vuoteen 2009 saakka naapurikuntiin kuuluivat edellisten lisäksi Kiukainen ja Vampula.

Köyliön nähtävyyksiä ovat Köyliönjärven kansallismaisema, Köyliön kirkko, Köyliönkartano, Tuiskulan torpparimuseo, Lallin patsas, Kuninkaanlähde ja Emil Cedercreutzin Ystävykset-patsas. Piispa Henrikiin liittyvä Kirkkokari on ekumeeninen pyhiinvaelluskohde.[4]

Köyliössä ei ole varsinaista kirkonkylää. Suurimmat taajamat ovat Kepola Köyliönjärven länsipuolella ja Kankaanpää järven kaakkoiskulmassa. Muita suurehkoja asutuskeskittymiä ovat Yttilä järven itäpuolella, Ristola valtatie 12:n varrella ja Vuorenmaa lähellä Huittisten rajaa.

Köyliö-nimien alkuperä on osoitettu saamelaisperäiseksi (saamen kielen keävlee merkitsee kaarta, mutkaa, sankaa tai kehää).[5] Köyliön vaakunan suunnittelivat Into Linturi ja Yrjö Rintala ja se vahvistettiin vuonna 1950.[6]

Luonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Köyliönjärvi ilmakuvassa.

Satakunnan maakunnan kaakkoisosassa sijaitsevan Köyliön maisemakuvalle on leimallista maaston tasaisuus ja selväpiirteisyys. Entisen kunnan alueen matalin maastonkohta on Köyliönjärvestä laskevan Köyliönjoen laaksossa (40 m mpy.) ja korkein Säkylänharjulla sijaitseva Kiviharju, jonka korkeus merenpinnasta ulottuu 120 metriin. Säkylänharjun lisäksi Köyliön alueella on Koomankangas pohjoisessa Kokemäen rajalla. Siellä täällä on pieniä kohoumia ja kallionpaljastumia, joiden korkeus merenpinnasta on enimmäkseen alle 90 metriä. Köyliön asutus on keskittynyt Köyliönjärven ympäristöön, kun taas entisen kunnan itäosa on hyvin harvaan asuttua metsä- ja suoaluetta.[7]

Köyliön huomattavin vesistö on luode-kaakko-suuntainen, pitkä ja kapea Köyliönjärvi, joka laskee Köyliönjokea myöten Eurajokeen. Järven saastuminen herätti huolta 1960-luvulta lähtien, mutta myöhemmin vedenlaatu on parantunut jätevesien käsittelyn tehostuttua. Köyliön itäosan soilta saa alkunsa Sonnilanjoki, joka laskee Kokemäenjokeen Kokemäellä lähellä keskustaajamaa Tulkkilaa. Vuorenmaan kylän tienoilla ovat puolestaan Loimijokeen laskevan Matkusjoen alkulähteet.[7]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivikautisia esineitä on Köyliön alueella löydetty eniten Tuiskulan kylästä ja satunnaisesti myös Köyliönjärven pohjoispään molemmilta puolilta. Rautakautinen asutus keskittyi Köyliönjärven suurimmalle saarelle ja muutamiin paikkoihin järven rannoille. Saarelta on löydetty kalmisto, joka on ajoitettu 600-luvulle ajanlaskun alun jälkeen.[7]

Esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitekohtaan ajoittuvan piispa Henrikin marttyyrikuolema on eräs peruste Köyliönjärven kulttuurimaiseman valitsemiselle Suomen kansallismaisemaksi. Legendojen tunteman Lallin kerrottiin olleen Köyliöstä. Köyliö-nimi esiintyi ensimmäisen kerran 1300-luvulta olevassa lähteessä, jossa mainittiin piispa Henrikin surmapaikaksi "Kiwlo". Nykyisen valtatie 12:n varrella Köyliön, Huittisten ja Kokemäen rajojen yhtymäkohdassa sijaitseva Halkivahankivi mainittiin rajapisteenä ensimmäisen kerran vuonna 1486.[7]

Seurakunnallisesti Köyliö kuului keskiajalla Euraan. Eräiden tietojen mukaan Köyliö oli vuonna 1541 Kokemäen kappelina. Myöhemmin se kuului jälleen Euraan, josta se muodostettiin itsenäiseksi seurakunnaksi vuonna 1587. Ensimmäiset tiedot Köyliön asukasluvusta ovat vuodelta 1609, jolloin pitäjässä oli 77 avioparia ja seitsemän leskeä. Vuonna 1749 asukkaita oli 700 ja vuonna 1800 väkiluku oli noussut 1 365:een. Vuonna 1920 Köyliössä oli 3 491 asukasta ja vuonna 1965 asukasluku oli 4 071.[7]

Keskellä Köyliönjärveä olevassa saaressa sijaitseva Köyliön kirkko rakennettiin alun perin vuonna 1752 ja sen uudisti Sebastian Gripenberg vuonna 1889. Vuorenmaassa on vuonna 1961 rakennettu kyläkirkko.

Kirkon vieressä on kunnan suurin maatila, Köyliönkartano (ruots. Kjuloholm), jonka kerrotaan kuuluneen Lallille. Keskiajalla se kuului Turun piispoille, kunnes kuningas Kustaa Vaasa otti sen kruunulle vuonna 1549. Sittemmin kartanon omistajina olivat de la Gardie- ja Kurki-suvut. Vuodesta 1748 lähtien sen on omistanut Ruotsin Taalainmaalta kotoisin oleva Cedercreutzin suku, jonka tunnetuin edustaja lienee kuvanveistäjä Emil Cedercreutz. Kartanon nykyinen päärakennus on peräisin 1800-luvun alusta. Edellisen, tulipalossa tuhoutuneen päärakennuksen kerrotaan olleen rakennettu kuningas Juhana III:n aikana. Toinen huomattava maatila on Kepolan kartano Köyliönjärven länsipuolella. Kepolan omistajiin lukeutuu muiden muassa arkkiatri Gabriel von Bonsdorff 1800-luvulla. Kepolan kartanosta erotettu Räpin tila toimi Lännen Tehtaiden koetilana.[7]

Köyliön sisäiset liikenneolot paranivat tuntuvasti, kun tieyhteys Köyliönjärven länsirannalta Kirkkosaaren kautta järven itärannalle valmistui 1940-luvun lopulla. Itäpäähän rakennettiin sillan jatkeeksi 350 metriä pitkä pengertie. Köyliön hallintokeskus sijaitsi vuodesta 1940 lähtien järven länsirannalla Kepolassa, jonne valmistui kunnan virastotalo vuonna 1961. Kankaanpään taajama Köyliönjärven kaakkoispäässä puolestaan muodostui koulukeskukseksi, johon sijoitettiin peruskoulun yläaste. Kankaanpään postitoimipaikan nimeksi tuli Kakkuri, jotta vältettäisiin sekaannukset Kankaanpään kaupungin kanssa. Köyliö oli ensimmäisiä Suomen kuntia, joissa aloitettiin peruskoulukokeilu jo vuonna 1964.[7]

Kankaanpään kylässä oleva Kuninkaanlähde on saanut nimensä Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n käytyä paikalla vuonna 1775 matkallaan Kokemäeltä Turkuun.

Viime sotien jälkeen Köyliöön asutettiin Räisälän siirtoväkeä.[8]

Köyliöön perustettiin jatkosodan alussa vankileiri, joka oli viralliselta nimeltään Sotavankileiri 1. Sinne sijoitettiin neuvostoliittolaisen upseeriston ja alipäällystön lisäksi suomalaisia ns. poliittisia vankeja. Köyliö valikoitui sijoituspaikaksi 1935 perustetun varavankilansa johdosta. Enimmillään upseerivankeja oli Köyliössä yli tuhat. Köyliön vankileirin vankeja oli sijoitettuna myös sivuleireille esimerkiksi Kiukaisiin, Kokemäelle ja Säkylään. Leirin kokonaisvankimäärä nousi 4 000:een. Entinen varavankila on vuodesta 1998 toiminut Satakunnan vankilan Köyliön osastona. Varavankilassa sattui 1. heinäkuuta 1959 tuhoisa tulipalo, jossa sai surmansa 16 vankia.

Köyliö ja Säkylä hyväksyivät kuntaliitoksen 20. huhtikuuta 2015. Kunnat yhdistyivät vuoden 2016 alussa.[9]

Liikenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Köyliön halki kulkevat länsi-itä-suuntainen, Rauman ja Tampereen välinen valtatie 12 sekä pohjois-etelä-suuntainen yhdystie 2140 Kokemäen Peipohjasta Säkylään. Lähin rautatieasema on Kokemäen rautatieasema Tampere–Pori-radalla. Lähin lentoasema on Porin lentoasema, jonne on matkaa noin 50 kilometriä.

Väestönkehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kunnan väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2013 tilanteen mukainen.

Köyliön väestönkehitys 1980–2010
Vuosi Asukkaita
1980
  
 3 507
1985
  
 3 429
1990
  
 3 306
1995
  
 3 171
2000
  
 3 010
2005
  
 2 948
2010
  
 2 824
Lähde: Tilastokeskus.[10]

Kylät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Köyliön maarekisterikylät olivat: Ehtamo, Huhdinkylä, Järvenpää, Kankaanpää, Karhia, Kepola, Korvenkylä eli Hankaankorpi, Lähteenkylä Pajula, Puolimatka, Tuiskula, Tuohiniemi, Uusimaa, Vellinkylä, Vinnari, Voitoinen, Vuorenmaa, Yttilä.[11] Näistä Ehtamo, Vinnari, Lähteenkylä ja Järvenpää muodostivat yhdessä Ristolan.

Talous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elinkeinorakenteen kolmijaon mukaan alkutuotannon osuus Köyliössä olevista työpaikoista on noin 24 %, jalostuksen 28 % ja palveluiden 47 %. Koska Köyliön työpaikkaomavaraisuus on pieni, käydään paljon muualla töissä. Suurimmat työllistäjät ovat kunta, joka työllistää 135 henkilöä, Ketjutekniikka, noin 80 henkilöä, Satakunnan vankila, 42 henkilöä ja Jaskari Oy, 15 henkilöä.

Maataloustuotannossa on keskeistä erikoisviljely: sokerijuurikas, tärkkelysperuna, porkkana. Viljelijät ovat paljolti Lännen Tehtaiden ja Saarioisten alihankkijoita. Kotieläintuotannossa broilerin kasvatus ja sikalat ovat tärkeimmät alat. Sikatalouden merkitys on tällä hetkellä vähenevä.

Tunnettuja köyliöläisiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etäisyyksiä Köyliöstä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Murre

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Köyliön alueella puhutun kielen perustana on Turun ylämaan murre, joka kuuluu lounaisten välimurteiden ryhmään. Köyliön murteelle tyypillinen piirre on yleisgeminaatio p, t, k, s-konsonanteissa lyhyen ensitavun jäljessä.[12]

Ruokakulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Köyliön pitäjäruoaksi nimettiin 1980-luvulla sianlihalla höystetty klimppisoppa.[13]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kuntainfo (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ a b Suomen pinta-ala kunnittain 1.1.2015 1.1.2015. Maanmittauslaitos. Viitattu 8.1.2016.
  3. ↑ a b Suomen asukasluvut kuukausittain – Kunnittain aakkosjärjestyksessä 31.12.2015. Väestörekisterikeskus. Viitattu 8.1.2016.
  4. ↑ Pyhän Henrikin pyhiinvaellusyhdistus: Pyhän Henrikin ekumeeninen pyhiinvaellus (Arkistoitu – Internet Archive), viitattu 4.3.2019.
  5. ↑ Vahtola, Jouko: Suomen historia – Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsinki: SSKK Oy, 2003
  6. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1980, s. 163. Otava 1979, Helsinki.
  7. ↑ a b c d e f g Hannu Tarmio, Pentti Papunen ja Kalevi Korpela (toim.): Suomenmaa 4: maantieteellis-yhteiskunnallinen tieto- ja hakuteos, s. 253–259. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1971.
  8. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1951, s. 129. Otava 1950, Helsinki.
  9. ↑ Köyliön ja Säkylän kuntaliitos uuden hallituksen ensimmäisiä päätöksiä Yle Uutiset. 23.4.2015. Viitattu 24.4.2015.
  10. ↑ Väestö kielen mukaan sekä ulkomaan kansalaisten määrä ja maa-pinta-ala alueittain 1980 - 2012 22.3.2013. Tilastokeskus. Viitattu 1.4.2013.[vanhentunut linkki]
  11. ↑ Köyliö Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 1.1.2016.
  12. ↑ Wiik, Kalevi: Sano se murteella, s. 278–279. Pilot-kustannus Oy, 2006. ISBN 952-464-447-9
  13. ↑ Kolmonen, Jaakko 1988. Kotomaamme ruoka-aitta: Suomen, Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat, s. 37. Helsinki: Patakolmonen Ky.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]