Laura Nyro

Laura Nyro
Laura Nyro levynsä Eli and the Thirteenth Confession kannessa vuonna 1968
Laura Nyro levynsä Eli and the Thirteenth Confession kannessa vuonna 1968
Henkilötiedot
Syntynyt18. lokakuuta 1947
Kuollut8. huhtikuuta 1997 (49 vuotta)
Ammatti muusikko, laulaja, lauluntekijä
Muusikko
Taiteilijanimi Laura NyroView and modify data on Wikidata
Aktiivisena 1966–1997
Tyylilajit R&B, pop, jazz, doo-wop, rock and roll
Soittimet laulu, piano
Levy-yhtiöt Verve, Columbia
Aiheesta muualla
www.lauranyro.com

Laura Nyro ['nɪəroʊ] (18. lokakuuta 1947 New York, New York– 8. huhtikuuta 1997 Danbury, Connecticut) oli yhdysvaltalainen laulaja ja laulunkirjoittaja. Hänen tunnetuimpia laulujaan ovat ”And When I Die”, ”Stoney End”, ”Wedding Bell Blues”, ”Stoned Soul Picnic”, ”Sweet Blindness”, ”Save the Country” ja ”Eli's Coming”.[1]

Laura Nyro oli Joni Mitchellin ohella omakohtaisesti tunnustuksellisten ja vapaamuotoisten laulujen uranuurtaja sekä ensimmäisiä merkittäviä naispuolisia laulaja-laulunkirjoittajia pop- ja rockmusiikissa.[1]

Uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pianonsoittoa opiskelleen Nyron omat musiikilliset vaikutteet ulottuivat Claude Debussystä John Coltraneen, Billie Holidayhin ja Nina Simoneen, eli klassisesta musiikista jazziin.[2][3]

Nyro julkaisi debyyttisinglensä Wedding Bell Blues / Stoney End vuonna 1966, esikoisalbumin More Than a New Discovery ilmestyessä seuraavana vuonna. USA:n listoilla Nyron singlet nousivat usein matalille sijoituksille. Vaikka Nyro ei koskaan saavuttanutkaan suursuosiota, hänen kappaleensa menestyivät toisten artistien levytyksinä. The 5th Dimension -lauluyhtyeen käsissä Wedding Bell Blues nousi Yhdysvaltojen listaykköseksi vuonna 1969. Nyron debyyttialbumilta löytyivät myös myöhemmät listahitit Blood, Sweat & Tearsille (And When I Die) sekä Barbra Streisandille (Stoney End). Osan kappaleista Nyro oli kirjoittanut ollessaan teini-ikäinen.[3] More Than a New Discovery teki muullakin lailla pioneerityötä: naissukupuolisten laulaja-laulunkirjoittajien itse kokonaan kirjoittamat ja esittämät albumit olivat tuolloin vielä harvinaisia.

Nyron on sanottu yhdistäneen Bob Dylanin esiin tuomia laulunkirjoittamisen vapauksia Brill Buildingin valtavirtamaiseen poplaulunkirjoittamiseen.[4]

Debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1973 uudestaan nimellä The First Songs, muunnetulla biisijärjestyksellä.

Esikoisalbumin jälkeen Laura Nyron uralle sattui epäonnistunut esiintyminen Montereyn popfestivaalilla kesäkuussa 1967, jossa hänet buuattiin pois lavalta. Tämä tarina on sittemmin kyseenalaistettu festivaaleilta jääneiden filmitallenteiden perusteella.[5] Montereyssa Nyrosta kiinnostui levytuottaja David Geffen, joka ryhtyi hänen managerikseen.[1]

1968 - 1971: Eli and the Thirteenth Confession

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuussa 1968 Nyro julkaisi kakkosalbuminsa Eli and the Thirteenth Confession, samassa kuussa kuin Joni Mitchell julkaisi oman ensimmäisen albuminsa Song to a Seagull. Molemmat albumit olivat täysin heidän kirjoittamiaan ja esittämiään, edelleen pioneerityötä etenkin kun tekijöiden sukupuoli otetaan huomioon. Nyro oli tuottanut ja sovittanut albuminsa monipuoliset sovitukset itse, ja tulisi tekemään näin myös seuraavien albumiensa kohdalla. Häntä oli vaivannut se, että esikoisalbuminsa oli ollut ulkopuolisen tuottajan ohjaama (levyttävien artistien täysi kontrolli äänitteidensä tuotannon suhteen ei ollut vielä 1960-luvulla kovin yleistä).[6] Muutos kuului soul-, gospel-, jazz- ja rock-vaikutteiden vapaassa sekoittamisessa, sekä Nyron omaperäisissä tempon ja tyylin vaihdoksissa. Vivien Goldmanin mukaan albumin vaikutus kuuluu edelleen esimerkiksi Kate Bushin, Cyndi Lauperin, Tori Amosin ja Alicia Keysin musiikissa.[7]

Toisen albumin biiseistä hittejä itselleen saivat The 5th Dimension (Stoned Soul Picnic; Sweet Blindness), sekä Three Dog Night (Eli's Comin').

Vuoden 1969 New York Tendaberry on Nyron albumeista tummasävyisin[3]: intiimi ja riisutumpi (joskin päällekkäinäänityksiä myös käytettiin), sekä myös hyvin dynaaminen, Nyron äänen ollessa paikoin melkein kuiskaava, paikoin melkein huutava. Albumilistalla sen sijoitus oli Nyron uran korkein (#32), The 5th Dimension sai taas itselleen hitin Nyron Save the Country -biisillä.

Nyron arvostetuimpien albumien joukkoon yltää myös vuonna 1970 ilmestynyt Christmas and the Beads of Sweat. Albumin vieraileviin muusikoihin lukeutuvat mm. Duane Allman ja Alice Coltrane. Siltä löytyy myös cover Carole Kingin Up on the Roofista, mikä jäi singlenä Nyron soolouran korkeimmaksi listasijoitukseksi (Yhdysvalloissa 92. sija). Levyä on kuvailtu yhdistelmäksi Eli and the Thirteenth Confessionin valoisuutta, sekä Tendaberryn tummuutta.

Gonna Take a Miracle -coveralbumin (1971) Nyro teki yhdessä Patti LaBellen ja hänen yhtyeensä kanssa. Nyro palasi siinä tavallaan high school -juurilleen: tuolloin hän oli kokoontunut kadunkulmiin laulamaan näitä "teini-iän rakkauslauluja" muiden nuorien kanssa doo-wop -hengessä.[3][8]

Vuonna 1971 Nyro riitaantui David Geffenin kanssa ja näiden tiet erosivat. 24-vuotiaana Gonna Take a Miraclen jälkeen Nyro vetäytyi yksityisempään elämään, saatuaan tarpeekseen siitä, että häntä oli yritetty markkinoida uransa aikana julkkiksena.

Paluu musiikkiin 1976 - 1997

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paluu levytysuran pariin tapahtui vuonna 1976 Smile -albumilla, jolla (ja 1977 julkaistulla Season of Lights - livelevyllä) sovitukset olivat jonkin verran jazzvaikutteisempia. Tätä seurasi albumi Nested (1978), jonka hän äänitti ainoata lastaan odottaessaan. Musiikki oli muuttunut rauhallisemmaksi ja seesteisemmäksi. Vuoden 1984 Mother's Spiritualilla Nyron laulunkirjoitusteemat olivat alkaneet painottaa ihmissuhdeaiheiden sijaan ympäristönsuojelua, äitiyttä ja feminismiä.

Nyro jatkoi konserttiesiintymisiään vielä vuosiin 1994-95 asti. Albumi Walk the Dog and Light the Light ilmestyi 1993, jatkaen mm. feministisiä teemoja: siltä löytyvä The Descent of Luna Rosé kertoi kuukautiskierrosta.[9] Vuoden 2001 Angel in the Dark -albumi oli postuumisti koostettu julkaisu.

Nyro menehtyi vuonna 1997 munasarjasyöpään 49-vuotiaana[1].

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laura Nyron vaikutuksen populaarimusiikin kehitykseen ja myös heihin itseensä ovat todenneet monet arvostetut muusikot, kuten Joni Mitchell,[10] Carole King,[8] Tori Amos,[8] Patti Smith, Kate Bush, Suzanne Vega,[11] Diamanda Galas, Rickie Lee Jones,[12] Jackson Browne,[8] Janis Ian, Alice Cooper,[10] Elvis Costello,[10] Cyndi Lauper,[10] Steely Dan,[10] Lush ja Saint Etiennen Sarah Cracknell.

Todd Rundgren on kertonut Nyron musiikkia kuultuaan muuttaneen heti laulunkirjoitustapaansa: "ei enää The Whota matkien, vaan Lauran tyyliin." Rundgren ja Nyro olivat pitkäaikaisia ystäviä, edellisen tuottaessa Nyron Mother's Spiritual -albumin vuonna 1984.[13]

Muista Laura Nyron aikalaisista Elton John on kertonut ihailleensa Nyroa ja sanoneensa, että Nyro oli hänen mielestään aliarvostettu: "Hänen musiikkinsa sielu, intohimo ja hänen rytmisten sekä melodisten vaihdostensa rohkeus olivat kaikki jotain, mitä en ollut ennen aiemmin kuullut".[14]

Rock and Roll Hall of Fame sisällytti Nyron muiden arvostamiensa muusikoiden joukkoon vuonna 2012.[15]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nyro oli biseksuaali, mutta pitkään vain hänen läheisimmät ystävänsä tiesivät tästä.[16] 1970-luvulla hän seurusteli lyhyen aikaa lauluntekijä Jackson Brownen kanssa. Vuosina 1971-74 hän oli naimisissa David Bianchinin kanssa. Laura Nyron poika Gil syntyi vuonna 1978, ja Nyro antoi hänelle Bianchinin sukunimen, vaikka Gil oli saanut alkunsa suhteesta erään toisen miehen kanssa.[3] Parisuhde ja yhdessä asuminen taidemaalari Maria Desiderion kanssa jatkui 1980-luvun alusta Nyron elämän loppuun asti 1997.

Feminismistään Nyro puhui avoimesti: "Saatan tuoda tietyn feministisen näkökulman laulunkirjoittamiseeni, koska sellaisena elämä minulle näyttäytyy."[17] Hän oli myös eläinoikeusaktivisti ja kasvissyöjä.[18]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(Suluissa vuosiluku ja sen jälkeen paras sijoitus Yhdysvaltain albumilistalla.)

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livelevyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Season of Lights (1977, #137)
  • Laura: Live at the Bottom Line (1989)
  • Live at Mountain Stage (julkaistu postuumisti 2000)
  • Live: The Loom's Desire (julkaistu postuumisti 2002)
  • Live in Japan (julkaistu postuumisti 2003)
  • Spread Your Wings and Fly: Live at the Fillmore East May 30, 1971 (julkaistu postuumisti 2004)

Kokoelmalevyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Impressions (1980)
  • Stoned Soul Picnic: The Best of Laura Nyro (1997)
  • Time and Love: The Essential Masters (2000)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Uusitorppa, Harri: Kuolleet: Laulaja ja lauluntekijä Laura Nyro. Helsingin Sanomat, 20.4.1997. Näköislehti (maksullinen).
  2. ↑ Nyro, Laura (18 October 1947–08 April 1997), popular singer-songwriter from the late 1960s onward American National Biography. Viitattu 8.8.2024. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e Richard Williams: Laura Nyro: the phenomenal singers’ singer the 60s overlooked The Guardian. 27.7.2021. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  4. ↑ Richard Williams: Laura Nyro: the phenomenal singers’ singer the 60s overlooked The Guardian. 27.7.2021. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  5. ↑ Nyro, Laura (18 October 1947–08 April 1997), popular singer-songwriter from the late 1960s onward American National Biography. Viitattu 8.8.2024. (englanniksi)
  6. ↑ Chris Albertson: Laura Nyro: a 1969 interview Stomp Off. 21.3.2010. Viitattu 8.8.2024.
  7. ↑ Vivien Goldman: The volatile and versatile brilliance of Laura Nyro in 10 songs The Vinyl Factory. 4.9.2015. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  8. ↑ a b c d Laura Barton: The passion and soul of Laura Nyro The Guardian. 19.4.2017. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  9. ↑ Laura Nyro: Live: The Loom’s Desire, PopMatters www.popmatters.com. 29.8.2002. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  10. ↑ a b c d e “I Thought I Was Listening to Laura Nyro!” Christine Spero Performs “Spero Plays Nyro” LIVE! at McLoone’s, Asbury Park 27.7.2018. Medium.com.
  11. ↑ Evan Schlansky: Suzanne Vega American Songwriter. 1.10.2012. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  12. ↑ Tom Pinnock: Rickie Lee Jones on the music that shaped her: "I was enchanted!" UNCUT. 8.11.2019. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  13. ↑ Richard Williams: Laura Nyro: the phenomenal singers’ singer the 60s overlooked The Guardian. 27.7.2021. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  14. ↑ Spectacle: Elvis Costello with... | Episodes | Sundance Channel web.archive.org. 15.6.2011. Arkistoitu 15.6.2011. Viitattu 8.8.2024.
  15. ↑ Billboard Staff: Rock Hall Inductees 2012: Guns N’ Roses, Beastie Boys Make Grade Billboard. 7.12.2011. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  16. ↑ Laura Nyro's legacy of passion EW.com. Viitattu 8.8.2024. (englanniksi)
  17. ↑ Laura Nyro | Connecticut Women's Hall of Fame web.archive.org. 26.10.2012. Arkistoitu 26.10.2012. Viitattu 8.8.2024.
  18. ↑ Michele Kort: Soul Picnic: The Music and Passion of Laura Nyro. St. Martin's Publishing Group, 10.5.2016. ISBN 978-1-250-12261-2 Teoksen verkkoversio (viitattu 8.8.2024). (englanti)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Nyman, Jake: ”Laura Nyro”, Rocktieto. Osa 3 N–Z, s. 29–30. (Soundi-kirja 16) Pirkkala: Fanzine Oy, 1982. ISBN 951-99372-4-2

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämä laulajaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.