Lindberghin pojan kidnappaus tapahtui 1. maaliskuuta 1932, kun Charles Lindberghin ja Anne Morrow Lindberghin 20 kuukauden ikäinen esikoispoika Charles Augustus III kidnapattiin kotoaan. Tapaus on yksi suurimpia 1900-luvun alkupuoliskon rikostapauksista, median ja ihmisten kiinnostus asiaa kohtaan oli suurta. Charles Lindbergh oli tullut kuuluisaksi jo aiemmin Yhdysvalloissa lennettyään ensimmäisenä ihmisenä Atlantin yli.
Sieppaajana tuomittiin 35-vuotias amerikansaksalainen puuseppä Bruno Richard Hauptmann.
Kaappaus tapahtui Lindberghien uudessa kodissa lähellä Hopewellia[1], New Jerseyn osavaltiossa[1], 1. maaliskuuta 1932 noin iltakymmenen aikaan. Talossa oli tuolloin vain viisi henkilöä: Lindberghit, lastenhoitaja Betty Gow, hovimestari Oliver Whately sekä nuori taloudenhoitaja, englantilaissyntyinen Violet Sharp[2]. Lastenhoitaja Gow oli mennyt noin kello 22 aikoihin katsomaan lasta, mutta huomasi sängyn olevan tyhjä. Hän arveli lapsen olevan alakerrassa Anne Morrow’n luona. Kun oli tullut selväksi, ettei lapsi ollut kenenkään luona alakerrassa, eikä kukaan ollut nähnyt lasta, ryhdyttiin lasta etsimään tuloksetta. Viimeisin varma havainto lapsesta oli kello 19.30. Kaappaus oli tapahtunut hieman yli kello 21.
Kaappaaja oli käyttänyt puisia tikkaita kiivetäkseen ikkunan kautta. Tikkaat oli jätetty rikospaikalle.
Huoneesta löydettiin vain kirje, jossa vaadittiin 50 000 dollarin lunnaita. Kirje oli kirjoitettu huonolla käsialalla ja siinä oli kieliopillisia puutteita. Esimerkiksi sana good (’hyvä’) oli kirjoitettu gut. Kirjeen allekirjoituksena oli kolme reikää ja ympyräkuvio.
Ensimmäisen kirjeen sisältö:
Dear Sir!
Have 50.000$ redy 25 000$ in
20$ bills 15000$ in 10$ bills and
10000$ in 5$ bills After 2–4 days
we will inform you were to deliver
the mony.
We warn you for making
anyding public or for notify the Police
The child is in gut care.
Indication for all letters are
Singnature [Symbol to right]
and 3 hohls.
Tieto kaappauksesta levisi nopeasti pitkin New Jerseyä. Poliisi järjesti yöllä välittömästi poikkeuksellisen laajat etsinnät lapsen löytämiseksi tutkiessaan tuhansia autoja ja laivoja – tuloksetta. Tapauksen tutkijaksi valittiin kuvernöörin käskystä eversti Herbert Norman Schwarzkopf. Myöhemmin poliisi lähetti tuntomerkit useisiin lastenkoteihin ja sairaaloihin.
Poliisi tutki pihan tarkasti, muttei kyennyt löytämään mitään ratkaisevaa paikallejääneiden tikapuiden ja sorkkaraudan lisäksi. Paikalta löytyneet jalanjäljet / painaumat maassa eivät antaneet viitettä esimerkiksi tekijän kengän koosta. Todennäköisesti tekijä oli laittanut sukat kenkien päälle hämätäkseen tutkijoita. Tikapuiden yksi puola oli hajonnut. Charles Lindbergh oli ilmeisesti kuullut räsähdyksen, mutta arveli sen tulevan puisista muuttolaatikoista, joita kannettiin sisälle. Kello oli tuolloin hieman yli yhdeksän. Kaappaus olisi voitu estää, jos Lindbergh olisi katsonut ikkunasta ulos.
Tikapuut osoittautuivat ammattitaitoisesti tehdyiksi. Tikapuut oli tehty niin, että ne voitiin taittaa pieneen tilaan, kuten autoon. Tekijä profiloitiin pian ulkomaalaistaustaiseksi ja mahdollisesti puusepäksi.
Poliisi alkoi kuitenkin kohdistaa epäilyksiään talon palvelusväkeen, sillä rikoksen tekeminen vaati suunnitelmallisuutta. Olisi ollut mahdotonta, että kidnappaaja olisi tiennyt lastenhuoneen paikan ja sen, mikä ikkunoista (yksi kolmesta) oli avattavissa ulkopuolelta. Myös tieto Lindberghien läsnäolosta uudessa talossa (johon he olivat vasta muuttamassa) juuri tuona iltana, oli tiedossa vain lähipiirillä. Kuulusteluiden jälkeen huomio kiinnittyi erityisesti Violet Sharpiin, joka puhui kuulusteluissa varsin sekavia, ja jota pidettiin muutenkin hieman outona. Violet Sharpin osuus rikoksessa on yhä epäselvä, sillä hän tappoi itsensä myöhemmin syanidilla.
5. maaliskuuta saapui seuraava kirje. Se oli postitettu Brooklynistä. Kirje varmistettiin aidoksi. Lunnassumma oli noussut jo 70 000 dollariin, mutta tarkempia tietoja mihin ja koska rahat pitäisi toimittaa, ei ollut.
8. maaliskuuta bronxilaisessa paikallislehdessä oli ilmoitus, jonka jättäjänä oli John Condon (ikä 72 tuolloin). Hän tarjosi tuhannen dollarin summaa lunnasrahoihin ja samalla hän asettuisi välittäjäksi Lindberghin ja rikollisen välille. Ilmoitusta ei noteerattu laajasti. Tästä huolimatta sieppaaja valitsi Condonin välittäjäksi vieden kirjeen yöllä hänen ovelleen. Lindbergh hyväksyi menettelyn vakuututtuaan, ettei Condon ollut huijari. Kirje oli samanlainen kuin aikaisemmatkin kirjeet.
Seuraava havainto kaappaajasta saatiin, kun hän antoi taksikuskille kirjeen, joka toimitettiin Condonille. Taksikuski vakuutti miehen puhuneen murtaen englantia ja olleen pienikokoinen.
Condon ja kaappaaja tapasivat myöhemmin sovitussa paikassa. Kaappaaja varmisti, ettei poliisi sekaannu asiaan antamalla Condonille aikaa vain 45 minuttia tapaamiseen. Condon ja kaappaaja sopivat, että kaappaaja lähettäisi lapselle kuuluneen yöpuvun. Condon ei onnistunut näkemään sieppaajan kasvoja tarkasti pimeydessä.
Myöhemmin 50 000 dollaria lunnaita maksettiin kaappaajalle (vaikkakin vaatimus oli nostettu 70 000:een dollariin), joka kertoi lapsen olevan veneessä nimeltä ”Nellie” Massachusettsissa. Lasta ei kuitenkaan löytynyt etsinnöistä huolimatta.
Toukokuun 12. 1932 Charles Augustus Lindbergh Jr.:n ruumis löydettiin metsästä, noin 7,2 kilometrin päässä tiestä. Ruumis tunnistettiin oikeaksi muun muassa maitohampaiden perusteella. Kuolinsyy oli päähän kohdistunut isku. Koska tekijästä ei ollut mitään tarkkoja havaintoja, ajateltiin hänen kadonneen ikuisiksi ajoiksi.
Kongressi laati ns. Lindberghin lain (oikealta nimeltä Federal Kidnapping Act) jonka nojalla lapsen sieppaamisesta langetettaisiin kuolemantuomio ja FBI sai oikeutuksen tutkia lapsikaappauksia.
Poliisi jatkoi tutkimuksia muun muassa lähettämällä tikapuut puututkijalle ja kuulustelemalla yhä tarkemmin Violet Sharpia, jonka arveltiin tietävän tapauksesta enemmän kuin kertoi. Hän kuitenkin tappoi itsensä syanidilla myöhemmin.
Tikapuut lähettiin asiantuntija Arthur Koehlerin tutkittavaksi. Koehler tutki tikapuut tarkasti, ja sai lopuksi selville yksityiskohtaisia tietoja muun muassa puun iästä ja käytetystä höylästä. Hän onnistui laskemaan sahaamisnopeuden, jonka perusteella voitiin rajata sahat, joista puutavara on tuotettu ja lisäksi pystyttiin päättelemään, että puu on peräisin eräästä sahan terästä, joka oli lievästi viallinen. Koska tikapuiden pystylaudassa oli naulanreikiä, pääteltiin että lautoja on käyetty jo aiemmin sisätiloissa.[3] Puulähetyksiä tutkittuaan Koehler pystyi tarkasti osoittamaan erään bronxilaisen liikkeen, josta laudat olisi erittäin varmasti ostettu.
Tekijä oli yhä vapaalla jalalla, eikä hänestä ollut tullut uusia tietoja poliisille. Poliisin onneksi Yhdysvallat suoritti rahauudistuksen vuonna 1933 alentaen dollarin arvoa. Kaikki vanhat setelit vaihdettiin uusiin, ja poliisi uskoi tekijän sortuvan virheisiin jotka paljastaisivat tekijän. Poliisi oli nimittäin ottanut jokaisen setelin sarjanumeron ylös. Joitakin vanhoja lunnasrahoja päätyi poliisille, mutta niiden jäljittäminen oli mahdotonta. Tekijän Bruno Hauptmannin jäljille päästiin tämän maksettua bensiiniasemalla vanhalla rahalla (100 dollaria). Poliisi tunnisti setelin pankissa talletuksen yhteydessä, jonka jälkeen bensiiniaseman omistaja Walter Lyle kertoi muistaneensa miehen, ja jopa hänen autonsa rekisterikilven. Auto oli sininen, neliovinen 1930-mallin Dodge. Auton omistajaksi varmistui 35-vuotias kirvesmies Bruno Hauptmann, joka asui Bronxissa.
Hauptmannin koti piiritettiin ja hänet vangittiin.
Richard Hauptmann tuomittiin yksimielisesti 13. helmikuuta 1935 kuolemanrangaistukseen. Syyllisyyttä tukivat muun muassa seuraavat seikat:
Hauptmann kiisti syyllisyytensä loppuun asti. Hauptmann teloitettiin sähkötuolilla 3. huhtikuuta 1936 kello 8.47 Trentonin vankilassa.[4][5]