Manfred Stahnke (s. 1951 Kiel) on saksalainen säveltäjä. Hän valmistui musiikin teorian ja sävellyksen opinnoistaan Freiburgissa vuonna 1973 ja sai tohtorinarvonsa Hampurissa vuonna 1979 Constantin Florosin ohjauksessa. Hänen väitöskirjansa aiheena oli Pierre Boulez'n kolmas pianosonaatti. Stahnken sävellysopettajina toimivat Wolfgang Fortner, Klaus Huber, Brian Ferneyhough[1], Ben Johnston[1], John Chowning[1] ja vuodesta 1974 ensisijaisesti György Ligeti.[2]
Stahnke on työskennellyt Hampurin musiikki- ja teatteriyliopistossa sekä Stanfordin yliopistossa, Yhdysvalloissa. Hän on kansainvälisesti pitänyt luentoja, osallistunut symposiumeihin, johtanut seminaareja ja kirjoittanut teoreettisia esseitä.[2] Hänen musiikkitieteellisten julkaisujen aiheina ovat olleet hänen itsensä ohella sellaiset säveltäjät kuin Harry Partch, Ligeti, Boulez ja Gérard Grisey.[1] Hän on saanut useita palkintoja, kuten vuoden 1989 Ligeti-palkinnon.[2]
Vuonna 1991 Stahnke perusti Peter Niklas Wilsonin kanssa Hampurin uuden musiikin seuran ja vuonna 1992 Ligetin johdolla opiskelleiden ystäviensä kanssa Chaosma-kokoonpanon. Vuonna 1999 hänestä tuli Goethe-instituutin musiikin neuvoa-antavan lautakunnan jäsen, ja samana vuonna hänet valittiin Hampurin vapaan taideakatemian jäseneksi.[2]
Stahnke on käyttänyt avukseen tietokoneita mikrotonaalisen musiikin tekemisessä.[2] Hänen teoksiinsa kuuluu kolme oopperaa, joista kaksi on mikrotonaalisia (Usher, 1981; Heinrich, 1987) ja yksi (Orpheus Kristall, 2001) toteutettu kahtaa mediaa eli näyttämöä ja internetiä käyttäen. Hänen muita teoksiaan ovat lukuisat kamarimusiikkisävellykset ja orkesteriteokset, joista jälkimmäisiin kuuluvat Der Mandelbrotbaum (1992), Trace des sorciers (1997) ja De Danzbodnlock (2006).[1]