Matilde Serao | |
---|---|
Matilde Serao |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 7. maaliskuuta 1856 Patras, Kreikka |
Kuollut | 25. heinäkuuta 1927 (71 vuotta) Napoli, Italia |
Kansalaisuus | Italia |
Ammatti | kirjailija, toimittaja |
Kirjailija | |
Salanimi | Gibus del Mattino |
Äidinkieli | kreikka |
Tuotannon kieli | italia |
Nimikirjoitus |
|
Aiheesta muualla | |
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Matilde Serao, kirjailijanimi Gibus del Mattino (7. maaliskuuta 1856 Patras, Kreikka – 25. heinäkuuta 1927 Napoli, Italia) oli italialainen kirjailija.[1][2]
Seraon isä oli italialainen, äiti kreikkalainen. Hänen puolisonsa oli Eduardo Scarfoglio, jonka kanssa hän perusti 1885 Corriere di Roman, jota hän julkaisi Napolissa 1887–1899 nimellä Corriere di Napoli. He toimittivat myös Il Mattino -nimistä lehteä, ja avioeron jälkeen Serao perusti 1903 kilpailevan lehden Il giorno.[3] Hän asui melkein koko ikänsä Napolissa[2].
Artikkeleiden lisäksi Serao julkaisi kirjoja, esimerkiksi Napolia kuvaavia romaaneja Il ventre di Napoli (1884), Terno secco (1887), Trenia, per cento (1889), Il paese di Cuccagna (1891). Hänen kirjoitustyylinsä on eloisa ja luonteva, ja hän käsittelee poleemisesti yhteiskunnallisia ongelmia liioittelematta kuitenkaan tosiasioita. Hän suhtautuu varauksellisesti tulevaisuuteen, ja häneen on vaikuttanut ranskalainen naturalismi.[3] Tunnepitoiset romaanit kuvaavat realistiseen sävyyn (verismo) pikkuporvareiden ja köyhien elämää.[2][1].
Serao kirjoitti lehtiinsä elokuvasta, ja hänen kirjojaan sovitettiin elokuviksi, ja hän myös kirjoitti alkuperäiskäsikirjoituksia. Napolissa tehtiin 1924–1925 yli kolmannes italialaisista elokuvista. Kirjoituksillaan hän synnytti Napolissa elokuvainnostuksen. Hänen ensimmäisestä alkuperäiskäsikirjoituksestaan valimistunut elokuva La mia vita per la tua! (1914) oli yleisömenestys, mutta kriitikot tyrmäsivät sen.[1]
Serao oli Benedetto Crocen "Antifasistisen älymystön manifeston" allekirjoittajia 1. toukokuuta 1925. Hänen äärinationalismin ja sodan vastainen toimintansa aiheutti sen, että valtion taholta vastustettiin vuoden 1926 Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntämistä hänelle, ja sen sijaan palkinnon sai Grazia Deledda.[1] Molemmat edustivat tuolloin suosiossa ollutta verismiä.[4]
Elämänsä aikana italialaisten naisten roolimallina ollut Serao jäi kuolemansa jälkeen pariksi vuosikymmeneksi unohduksiin, mutta jälleen 1940-luvulla hänen tekstejään alettiin hyödyntää elokuvissa.[1]