Missa solemnis

Sivu Missa solemniksen alkuperäisestä käsikirjoituksesta.

Missa solemnis (lat. juhlallinen messu) on Ludwig van Beethovenin messu D-duuri op. 123. Beethoven sävelsi teoksen vuosina 1819–1823. Missa solemnis kantaesitettiin Pietarissa vuonna 1823 konsertissa, jossa esitettiin myös Beethovenin yhdeksäs sinfonia. Missa solemnis kuuluu Beethovenin arvostetuimpiin teoksiin.

Missa solemnis on kirjoitettu suurelle orkesterille (sanan perinteisessä merkityksessä, mukana myös pasuunat) sekä neliosaiselle kuorolle ja neljälle solistille (altto, sopraano, basso ja tenori).

Teos ja sen synty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beethoven oli jo aiemmin säveltänyt yhden messun (C-duuri, op. 86), mutta varhaisempi messu ei ole erityisen tunnettu teos. D-duuri-messu Missa solemnis puolestaan on yksi klassisen vokaalimusiikin arvostetuimpia teoksia. Se kuuluu Beethovenin loppukauden töihin, ja Beethoven itse piti sitä suurimpana saavutuksenaan. Suuren yleisön keskuudessa teoksesta ei ole kuitenkaan tullut niin rakastettua kuin vaikka Bachin h-molli-messusta tai W. A. Mozartin ja Johannes Brahmsin sielunmessuista. Beethovenin Missa solemnis on laajamuotoinen teos, ja kuulijalta vaaditaan paneutumista. Messua ei kuulla yhtä usein esitettynä kuin esimerkiksi edellä mainittuja kuoroteoksia.

Beethovenin oppilas ja tukija, Itävallan arkkiherttua Rudolph korotettiin Olumützin arkkipiispaksi 4. kesäkuuta 1819. Virkaanastujaisten oli määrä tapahtua vuoden 1820 maaliskuussa. Uskonnollisesta musiikista kiinnostunut Beethoven näki tässä tilaisuuden tehdä suurteos virkaanastujaispäivää varten. Beethoven uppoutui kuitenkin teokseen paljon suunniteltua pidemmäksi ajaksi, eikä se valmistunut kuin vasta kolme vuotta virkaanastujaisten jälkeen. Beethoven työskenteli teoksen parissa vuosina 1819–1823.

Beethoven pyrki toisaalta nojaamaan vanhempien teosten perinteeseen ja samalla luomaan jotain uutta. Beethovenin muista suurista teoksista Missa solemnis eroaa esimerkiksi siten, että siitä puuttuvat Beethovenille tyypilliset muunnelmamuotoiset kehittelyjaksot. Varsinkin teoksen pitkät osat ovat varsinaista musiikillista seikkailua, mutta kyse on aivan uusien sävelkulkujen jatkuvasta tulemisesta eikä pääteeman muunnelmista. Beethoven kirjoitti, että teoksen tarkoitus oli herättää uskonnollisia tunteita esittäjissään ja kuulijoissaan. On jäänyt epäselväksi, oliko teosta tarkoitus esittää ensisijaisesti kirkossa vai kenties ennemminkin konserttisaleissa, joihin se mittakaavansa vuoksi soveltuu paremmin.

Beethovenin omasta uskonnollisuudesta tiedetään varsin vähän. Hän ei osallistunut säännöllisesti kirkonmenoihin mutta oli omaksunut kirjeidensä perusteella ainakin jotain uskonnollisia vakaumuksia. Kuurouden, mielenterveysongelmien sekä muiden tragedioiden runtelema Beethoven kirjoittikin omistavansa suuren messunsa ”Jumalalle, joka ei ole koskaan hylännyt minua”. Jotkut kommentaattorit ovat vähätelleet omintakeisen teoksen uskonnollista luonnetta, kun taas toiset näkevät teoksen juhlallisuuden osoituksena Beethovenin vakaasta uskosta. Joka tapauksessa Beethoven oli kiinnostunut uskonnollisesta musiikista ja käytti paljon aikaa Missa solemnista säveltäessään vanhojen kuoroteosten, kuten Palestrinan sävellysten, tutkimiseen.

Teoksen rakenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimpien messujen tapaan Beethovenin Missa solemnis voidaan jakaa viiteen pääosaan (Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei). Tässä teoksessa nämä ovat kuitenkin myös itsessään yhtäjaksoisia osia, siinä missä muissa messuissa nämä viisi osaa on yleensä jaettu edelleen useampiin jaksoihin.

  • Kyrie: Messun aloittava Kyrie on lyhyin osa (yleensä runsaat kahdeksan minuuttia), ja se on myös tavanomaisin ja vailla muiden osien monimutkaisuutta. Kyrie noudattaa perinteistä ABA-muotoa. A-taitteessa kuoro laulaa "Kyrie eleison" juhlalliseen eikä hartaaseen sävyyn kuten useimpien messujen alussa. B-taitteessa siirrytään molliin, kun solistit laulavat "Christe eleison".
  • Gloria: Seuraavat kaksi osaa, Gloria ja Credo, muodostavat Missa solemniksen selkärangan. Ne ovat molemmat noin seitsemäntoista minuuttia pitkiä. Yleisesti ottaen sekä Gloriassa että Credossa nopeaa alkuosaa (jossa itsessään on välillä myös hitaita kohtia) seuraa pidempi hidas osio, josta siirrytään hetkeksi taas nopeaan ja juhlavaan vaiheeseen, jota seuraa pitkä yhden lauseen ympärille rakennettu fuuga. Fuuga puolestaan kehittyy erittäin mahtipontiseksi finaaliksi. Gloriassa finaalin viimeisissä tahdeissa kuoro joutuu suorastaan huutamaan "gloria". Tässä osassa käytetään myös runsaasti 3/4-tahtilajia.
  • Credo: Heti Credon alussa on Beethovenin tuotannolle tyypillinen vahva melodia, joka kuitenkin hylätään varsin nopeasti. Melodian alku toistuu kuitenkin myöhemmissä kohdissa. Credon hitaat kohdat ovat vielä Gloriaa hiljaisempia, ja ne synnyttävät mystisen tunnelman. Hitaan osuuden ja fuugan välissä pitkä pätkä messutekstiä lausutaan resitatiivinomaisesti samalla kun muu kuoro toistaa samaan aikaan sanaa "credo". Tämä tekstin kohta luetaan vain kerran, ja se on hukkua kuoron alle. Tällainen messutekstin kohtelu on herättänyt monia pohdintoja teosta kommentoineiden kirjoittajien keskuudessa. Credon loppuosaa pidetään hyvin vaativana, koska kuoro joutuu laulamaan hyvin nopeasti. Aivan lopussa solistit pääsevät taas ääneen hitaassa tempossa, ja Credo päättyy paljon levollisemmin kuin Gloria.
  • Sanctus: Sanctus alkaa hiljaisesti ja kiihtyy pian yllättäen. Sen jälkeen tulee kahden minuutin mittainen matalien jousien soittama jakso, jonka jälkeen sooloviulu laskeutuu korkealta alemmas (symboloiden Pyhän hengen laskeutumista). Näin alkaa kymmenen minuutin pituinen kaunis duuriteema, jonka ajan konserttimestari soittaa lähes taukoamatonta viulusooloa.
  • Agnus Dei: Viimeinen osa alkaa noin viiden minuutin mittaisella surullisella teemalla, josta seuraa teoksen loppuun asti kestävä valoisa "dona nobis pacem" -lauseen ympärille rakennettu teema. Teeman keskeyttävät ensin "dramaattisen" kuuloinen osio, joka muistuttaa tuon ajan sotaväen käyttämää varoitussignaalia. Myöhemmin ennen päättymistään teema keskeytyy vielä yllättävään orkesterijaksoon. Teoksen loppuun ei ole sävelletty mahtipontista huipentumaa (sellainenhan koettiin jo Glorian lopussa), vaan se päättyy levollisesti kahteen vaatimattomaan sointuun. Ajan kontekstiin sijoitettuna tämä "dona nobis pacem" -teema ("anna meille rauha") saa dramaattisia piirteitä: Euroopassa oli tuolloin käyty veristä sotaa usean vuosikymmenen ajan.

Mainittavia levytyksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • John Eliot Gardiner/English Baroque Soloists, Monteverdi Choir (Deutsche Grammophon Archiv 429779-2)
  • Leonard Bernstein/Royal Concertgebouw Orchestra & Rundfunkchor Hilversum (Grammophon Galleria 469546-2)
  • Nikolaus Harnoncourt/Chamber Orchestra Of Europe & Arnold Schoenberg Choir (Teldec 0630-18945-2)
  • Robert Shaw/Atlanta Symphony Orchestra & Chorus (Telarc CD-80150)
  • Otto Klemperer/New Philharmonia Orchestra & Chorus (EMI CDM567546-2)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]