Mosambikin sisällissota

Mosambikin sisällissota
Päivämäärä:

1977–1992

Paikka:

Mosambik

Casus belli:

Juuri itsenäistyneen maan sisäinen valtataistelu

Lopputulos:

Rauhansopimus

Vaikutukset:

Mosambikissa pidettiin ensimmäiset monipuoluevaalit

Osapuolet

Frelimo

Renamo

Komentajat

Samora Machel
Joaquim Chissano

Afonso Dhlakama

Mosambikin sisällissota seurasi Mosambikin vuonna 1975 tapahtunutta itsenäistymistä. Sisällissodan saivat aikaan johtavan Mosambikin vapautusrintama -puolueen eli Frelimon sekä Rhodesian ja Etelä-Afrikan tukeman Renamon keskinäiset väkivaltaisuudet.

Mosambikin sisällissota käynnistyi 1970-luvun lopulla. Maan uusi perustuslaki otettiin käyttöön marraskuussa 1990. Frelimon Joaquim Chissano ja Renamon Afonso Dhlakama allekirjoittivat virallisen rauhansopimuksen Roomassa 5. lokakuuta 1992.[1][2]

Sodan päätyttyä vuonna 1992 maan ensimmäiset monipuoluevaalit pidettiin vuonna 1994. Sota ehti kuitenkin vaatia satojatuhansia kuolonuhreja – ihmishenkiä vaativat sekä taistelut että nälkä, ja monia vammauttaneet maamiinat jäivät ongelmaksi sodan jälkeenkin.

Taustat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mosambik itsenäistyi Portugalin siirtomaavallasta itsenäisyyssodan jälkeen 25. kesäkuuta 1975. Uuden valtion ensimmäiset vuodet olivat vaikeita. Monin paikoin syntyi rotuerimielisyyksiä, ja valkoisten asukkaiden määrä putosi kahdessa vuodessa 200 000:sta 30 000:een. Valkoisten maastamuutto aiheutti pääoman ja ammattitaidon häviämisen. Lisäksi valkoiset veivät maasta kaiken, mitä pystyivät, ja pyrkivät tuhoamaan lopun omaisuutensa. Mosambikin alusrakenne oli heikkoa ja portugalilaiset olivat rakentaneet sitä vain luonnonvarojen keräämistä varten ja helpottaakseen sotatoimia Frelimoa vastaan itsenäisyyssodassa. Frelimo pyrki kehittämään tilannetta toteuttamalla monia marxistis-leninistisiä keinoja, kuten talouden kansallistamisen ja yksityisen maanomistuksen kieltämisen.[3]

Mosambik päätti maaliskuussa 1976 seurata kansainvälistä esimerkkiä ja langettaa naapurimaalleen Rhodesialle sanktioita. Mosambik sulki Rhodesian vastaisen rajansa, mikä vaikeutti Rhodesian kaupankäyntiä, sillä reitti Hararesta Beiran satamakaupunkiin Mosambikiin oli Rhodesialle hyvin tärkeä. Lisäksi Mosambik tuki Rhodesian valkoisen hallituksen vastaista Zimbabwe African National Union -liikettä. Rhodesiassa perustettiinkin Mosambikin kansallinen vastarintaliike eli Renamo, jolla ei ollut alkujaan poliittista suuntausta. Se koostui lähinnä sosialismin ja Frelimon vastaisista joukoista, joiden ensimmäiseksi johtajaksi valittiin André Matsangaissa.[3] Vuonna 1977 Renamo käynnisti sisällissodan.[4]

Sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rhodesian lisäksi Renamon tueksi tuli sisällissodan aikana myös Etelä-Afrikka, jonka apartheid-hallinto ei hyväksynyt sitä, että Mosambik tuki Afrikan kansalliskongressia (ANC) ja etenkin sen aseellista siipeä. Rhodesian itsenäistyttyä ja vaihdettua nimensä Zimbabweksi vuonna 1980 Etelä-Afrikasta tuli Renamon merkittävin yhteistyökumppani.[5]

Renamo kärsi pahoja takaiskuja vuonna 1979, kun Mosambikin joukot onnistuivat tuhoamaan sen päämajan Sofalassa ja tappamaan sen johtajan Matsangaissan. Etelä-Afrikan laaja tuki ja tyytymättömien mosambikilaisten liittyminen joukkoon kasvattivat kuitenkin Renamon sotilaiden määrän vuodessa 2 000:sta 8 000:een. Samoihin aikoihin Renamon johtoon nousi nuori Afonso Dhlakama, entinen Frelimon jäsen, jolla oli nyt mahdollisuus käynnistää laajamittaiset hyökkäykset Mosambikin maaseudulle. Renamo hyökkäsi moniin hallituksen kohteisiin, kuten hallintopaikkoihin, kouluihin ja sairaaloihin. Lisäksi Renamo tuhosi monia tie- ja viestintäyhteyksiä.[5]

Sota laajanee koko Mosambikin alueelle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mosambikin hallitus joutui vuonna 1980 kansainvälisen painostuksen jälkeen vapauttamaan maatalouttaan ja vähentämään valtion omistusta. Sodan ja vuoden 1982 kuivuuden takia maassa ajauduttiin kuitenkin laajaan nälänhätään. Vuoteen 1984 mennessä kymmeniätuhansia oli kuollut nälkään. Renamon sotilaallisen onnistumisen myötä se pystyi laajentamaan hyökkäyksiään myös Gazan, Inhambanen ja Zambezian maakuntiin. Kominternin jäsenten apu Mosambikille päättyi ja Frelimo joutui pakon edessä kääntämään katseensa länteen. Huhtikuussa 1983 Frelimon neljäs puoluekokous päätti jälleen maatalouden uudistuksista, minkä jälkeen maa alkoi saada apua myös länsimaisilta tahoilta, kuten Yhdysvalloilta.[6]

Yhdysvaltojen painostuksesta Mosambikin hallitus alkoi etsiä sotaan rauhanomaista ratkaisua, mikä johti 16. maaliskuuta 1984 Nkomatin sopimukseen Mosambikin ja Etelä-Afrikan välillä. Mosambikin piti lopettaa ANC:n tukeminen ja Etelä-Afrikan katkaista suhteensa Renamoon. Etelä-Afrikka lupasi myös auttaa Mosambikia maan jälleenrakentamisessa. Etelä-Afrikka jatkoi kuitenkin Renamon tukemista salaisesti. Renamo siirsi jatkossa operaationsa kohdistumaan enemmän siviiliväestöön. Etelä-Afrikan tuen ansiosta Renamo toimi elokuussa 1984 koko Mosambikin alueella ja vuonna 1985 sillä oli maassa jo 10 000 sotilasta.[6]

Maaliskuussa 1985 Mosambik ja Etelä-Afrikka uudistivat sopimuksensa ja perustivat yhteisen elimen tarkkailemaan sopimuksen täyttämistä. Frelimon ja Zimbabwen joukot valtasivat yhden Renamon tukikohdista elokuussa 1985. Tukikohdasta löytyi asiakirjoja, jotka vahvistivat Etelä-Afrikan antaman avun Renamolle. Lokakuuhun mennessä koko Nkomatin sopimus kaatui. Mosambikin sotilaallinen tilanne jatkoi heikkenemistään ja maan keski- sekä länsiosat olivat tukevasti Renamon hallussa. Renamolla oli maassa 1980-luvun puolivälissä 15 000–20 000 sotilasta.[6]

Presidentti Machel tapasi joulukuussa 1986 Malawissa presidentti Hastings Bandan sekä Sambian ja Zimbabwen presidentit. Hän pystyi vakuuttamaan Bandan lopettamaan tukensa Renamolle. Paluumatkalla Machel sai surmansa häntä kuljettaneen lentokoneen pudottua Etelä-Afrikkaan, mikä herätti monia epäilyksiä salaliitosta.[7] Machelin seuraajaksi valittiin Joaquim Chissano.[6]

Vuoden 1987 aikana vaikutti siltä, ettei sisällissotaa saataisi ratkaistua sotilaallisesti. Frelimo saavutti pohjoisessa ratkaisevia voittoja helmikuussa 1987, mutta samalla Renamon operaatiot etelässä lisääntyivät. Renamo pyrki katkaisemaan Mosambikin kahtia hyökkäyksellä Sambesijokea pitkin. Frelimon vuoden 1988 vastahyökkäys, jota Tansania ja Zimbabwe tukivat, onnistui kuitenkin estämään Renamon aikeet. Sisällissota oli tässä vaiheessa jo saattanut sadat tuhannet mosambikilaiset pakolaisiksi naapurimaihin. Renamon iskuissa kuoli vuosina 1986–1988 arvioiden mukaan noin 100 000 siviiliä. Sekä Renamon että Frelimon joukot syyllistyivätkin moniin julmuuksiin. Lisäksi maaseudulla raportoitiin jengeistä, jotka eivät olleet kummankaan liittouman puolella.[8]

Pitkä rauhanprosessi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikka suostui lopulta syys-lokakuussa 1988 lopettamaan Renamon tukemisen ja avustamaan rauhanprosessissa.[8] Marraskuussa Mosambikin hallitus pyysi valtion kirkonmiehiä etsimään mahdollisuutta sodan osapuolten neuvotteluihin. Renamon jäsenille luvattiin myös yleistä armahdusta. Helmikuussa 1989 kirkonmiehet ilmoittivat, että Renamo suostuisi rauhanneuvotteluihin. Kenian hallitus neuvotteli erikseen Frelimon ja Renamon edustajien kanssa Nairobissa joulukuussa 1989. Kumpikin osapuolista menetti kuitenkin kansainvälistä rahoitustaan, kun Etelä-Afrikan presidentti Frederik Willem de Klerk veti loputkin tuista pois Renamolta ja Neuvostoliitto Frelimolta. Osapuolten välille saatiinkin ensimmäistä kertaa suora neuvotteluyhteys heinäkuussa 1990 Roomassa. Joulukuussa saatiin aikaan osittainen tulitauko, mutta molemmat osapuolet rikkoivat sen muutamassa kuukaudessa.[9]

Samaan aikaan Frelimo jätti marxistis-leninistisen ideologiansa, ja Mosambikin kansantasavallasta tuli Mosambikin tasavalta. Lisäksi Frelimo hyväksyi maan uuden perustuslain, laillisti poliittiset puolueet, siirtyi vapaaseen markkinatalouteen ja yksityisti valtion omistuksia. Sota kuitenkin pitkittyi ja samalla vuosien 1990–1992 kuivuus vaikeutti siviiliväestön tilannetta. Renamo hallitsi vuonna 1991 noin kymmentä prosenttia Mosambikista. Se jatkoi myös hyökkäyksiä hallituksen kimppuun ja käytti hallinnoimillaan alueilla orjatyövoimaa.[9]

Syyskuussa 1991 rauhanneuvottelut kariutuivat, kun Renamon edustajat vetäytyivät. Neuvotteluja jatkettiin kuitenkin lokakuussa, ja marraskuussa osapuolet sopivat, että YK:n tuki on tarpeellinen rauhansopimuksen valvomiseksi. Heinäkuussa 1992 maa avattiin nälänhädän takia ulkopuoliselle avulle. Lopulta humanitaarisen katastrofin kynnyksellä Chissano ja Dhlakama tapasivat kasvotusten, ja 4. lokakuuta 1992 he saivat aikaan rauhansopimuksen, joka määräsi tulitauon, YK:n käytön sopimuksen valvomiseen, uuden kansallisen armeijan luomisen ja nykyisten joukkojen demobilisaation. Saman kuun aikana YK:n turvallisuusneuvosto päätti 6 800 miehisen ONUMOZ-joukkojen perustamisen. ONUMOZin tehtävänä oli valvoa rauhansopimuksen toteutumista ja miljoonien pakolaisten paluuta kotimaahansa.[10]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Briggs, Philip: Mozambique, 4th: The Bradt Travel Guide. Bradt Travel Guides, 2007. ISBN 9781841621777 Google Books. (englanniksi)
  • King, David C.: Mozambique. Marshall Cavendish, 2007. Google Books (viitattu 29.11. 2009). (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Timeline Mozambique BBC. Viitattu 12.6.2010.
  2. ↑ Joaquim Chissano Biography Jrank. Viitattu 12.6.2010.
  3. ↑ a b Mozambique: One-party rule, socialism and civil war (1975-1986) (sivu 1) 2/2008. EISA. Viitattu 5.12. 2009. (englanniksi)
  4. ↑ King, s. 31
  5. ↑ a b Mozambique: One-party rule, socialism and civil war (1975-1986) (sivu 2) 2/2008. EISA. Viitattu 5.12. 2009. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d Mozambique: One-party rule, socialism and civil war (1975-1986) (sivu 3) 2/2008. EISA. Viitattu 5.12. 2009. (englanniksi)
  7. ↑ Briggs, s. 17
  8. ↑ a b Mozambique: Pragmatism, reform and the quest for peace (1987-1994) (sivu 1) 2/2008. EISA. Viitattu 5.12. 2009. (englanniksi)
  9. ↑ a b Mozambique: Pragmatism, reform and the quest for peace (1987-1994) (sivu 2) 2/2008. EISA. Viitattu 5.12. 2009. (englanniksi)
  10. ↑ Mozambique: Pragmatism, reform and the quest for peace (1987-1994) (sivu 3) 2/2008. EISA. Viitattu 5.12. 2009. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]