Naiskirjoitus (ransk. écriture féminine) on kirjallisuudentutkimuksen termi, joka tarkoittaa eri teorioiden mukaan hieman eri asioita, mutta paneutuu yleisesti ottaen naisen seksuaalisuuteen ja kirjoitustapaan ja pyrkii kumoamaan miehisen kielen. Naiskirjoitus on eri asia kuin naiskirjallisuus.[1] Termiä käytti ensimmäisen kerran Hélène Cixous vuonna 1976 julkaistussa teoksessaan The Laugh of the Medusa,[2] mutta Virginia Woolf kehitteli jo vuonna 1919 teorian aiheesta. Ainakin Marguerite Duras ja Clarice Lispector ovat soveltaneet teoksissaan naiskirjoitusta.[1]