Nevirapiini

Nevirapiini
Nevirapiini
Nevirapiini
Systemaattinen (IUPAC) nimi
2-syklopropyyli-7-metyyli-2,4,9,15-tetra-atsatrisyklo[9.4.0.03,8]pentadeka-1(11),3,5,7,12,14-heksaen-10-oni
Tunnisteet
CAS-numero 129618-40-2
ATC-koodi J05AG01
PubChem CID 4463
DrugBank DB00238
Kemialliset tiedot
Kaava C15H14N4O 
Moolimassa 266,302
SMILES Etsi tietokannasta: eMolecules, PubChem
Fysikaaliset tiedot
Sulamispiste 247–249 °C [1]
Liukoisuus veteen 0,1 g/l[1]
Farmakokineettiset tiedot
Hyötyosuus 95 %[2]
Proteiinisitoutuminen 60 %[2]
Metabolia hepaattinen
Puoliintumisaika 28 tuntia[3]
Ekskreetio ?
Terapeuttiset näkökohdat
Raskauskategoria

?

Reseptiluokitus


Antotapa oraalinen

Nevirapiini (C15H14N4O) on dipyridodiatsepiinijohdannaisiin kuuluva orgaaninen yhdiste. Yhdistettä käytetään lääketieteessä HIV-infektioiden hoitamiseen. Nevirapiini kuuluu WHO:n laatimaan tärkeimpien lääkeaineiden luetteloon.[4]

Ominaisuudet ja käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nevirapiini on huoneenlämpötilassa kiteistä ainetta, joka liukenee niukasti veteen. Happoliuoksiin se liukenee hyvin.[1] Nevirapiini kuuluu ei-nukleosidisiin käänteiskopioijaentsyymin inhibiittoreihin. Käänteiskopioijaentsyymin toiminnan estyessä virus ei kykene tuottamaan DNA:taan eikä lisääntymään. Nevirapiinia käytetään yhdistelmänä lamivudiinin ja atsidotymidiinin tai stavudiinin kanssa. Nevirapiini tuli Yhdysvalloissa markkinoille vuonna 1996 ja oli ensimmäinen ei-nukleosidinen käänteiskopioijaentsyymin inhibiittori. Nevirapiinia käytetään erityisesti kehittyvissä maissa.[2][3][5][6][7]

Haittavaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillisimmät nevirapiinin haittavaikutukset ovat yliherkkyysoireet kuten ihottuma ja maksan entsyymiarvojen nousu. Se voi myös aiheuttaa hepatiitin, joka voi olla jopa hengenvaarallinen. Muita mahdollisia haittavaikutuksia ovat kuumeilu ja lihaskivut.[3][5][8]

Valmistus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nevirapiinin synteesin lähtöaineet ovat 2‐kloori‐3‐amino‐4‐metyylipyridiini ja o-kloorinikotinoyylikloridi, jotka kondensoituvat muodostaen amidin. Seuraavaksi tapahtuu reaktio syklopropyyliamiinin kanssa ja eräs klooriatomeista korvautuu syklopropyyliaminoryhmällä. Viimeinen vaihe on reaktio natriumhydridin kanssa, jolloin muodostuu nevirapiinin rengasrakenne.[9]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Susan Budavari (päätoim.): Merck Index, s. 1114. (12th Edition) Merck & Co., 1996. ISBN 0911910-12-3 (englanniksi)
  2. ↑ a b c David A. Williams, William O. Foye, Thomas L. Lemke: Foye's principles of medicinal chemistry, s. 1218. Lippincott Williams & Wilkins, 2012. ISBN 9781609133450 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 22.5.2019). (englanniksi)
  3. ↑ a b c Morris J. Brown, Pankaj Sharma, Peter N. Bennett: Clinical Pharmacology, s. 219. Elsevier, 2012. ISBN 978-0-7020-4084-9 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 22.5.2019). (englanniksi)
  4. ↑ WHO Model List of Essential Medicines 2017. WHO. Viitattu 21.5.2019. (englanniksi)
  5. ↑ a b Pekka T. Männistö & Raimo K. Tuominen: 57. Virustautien hoitoon tarkoitetut mikrobilääkkeet Farmakologia ja toksikologia. Medicina. Viitattu 22.5.2019.
  6. ↑ Axel Kleemann: Antiinfectives for Systemic Use, 3. Antivirals, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2016.
  7. ↑ Pierre R. Bonneau & Bruno Simoneau: HIV and AIDS Therapeutics, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2007.
  8. ↑ J. K. Aronson (toim.): Meyler's Side Effects of Drugs, s. 132–135. 1 Elsevier, 2015. ISBN 978-0-444-53717-1 Kirja Googlen teoshaussa, 16th ed. 2016 (viitattu 22.5.2019). (englanniksi)
  9. ↑ B. Frank Gupton & Karl Grozinger: Pharmaceuticals, Large‐Scale Synthesis, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2005.