Nikkelisyanidi

Nikkelisyanidi
Tunnisteet
CAS-numero 557-19-7
PubChem CID 6093189 ja 129676236 11184, 6093189 ja 129676236
Ominaisuudet
Molekyylikaava Ni(CN)2
Moolimassa 110,73
Ulkomuoto Ruskehtavan keltainen kiteinen aine
Sulamispiste > 200 °C (hajoaa) [1]
Tiheys 2,393 g/cm3[2]
Liukoisuus veteen Ei liukene veteen

Nikkelisyanidi (Ni(CN)2) on nikkeli- ja syanidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää pinnoitettaessa metalleja nikkelillä ja katalyyttinä.

Ominaisuudet, valmistus ja käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huoneenlämpötilassa nikkelisyanidi on ruskehtavankeltaista kiteistä ainetta. Kidevedettömän yhdisteen lisäksi tunnetaan myös kidevedellinen tetrahydraatti (Ni(CN)2·4H2O), joka on väriltään vihreää. Kidevesi poistuu rakenteesta kuumennettaessa 180–200 °C:n lämpötilaan. Yhdiste on veteen liukenematonta. Nikkelisyanidi liukenee kuitenkin syanidi- ja ammoniakkiliuoksiin muodostaen komplekseja, esimerkiksi syanidi-ionien kanssa muodostuu tetrasyanonikkelaatti(II)ioni ([Ni((CN)4]2-). Nikkelisyanidi on myrkyllistä.[1][2][3][4][5]

Nikkelisyanidia valmistetaan saostamalla veteen liukenevan yhdisteen kuten nikkelisulfaatin vesiliuoksesta alkalimetallisyanidien avulla.[1][2][3][4][5]

Ni2+(aq) + 2 CN-(aq) → Ni(CN)2(s)

Nikkelisyanidia käytetään päällystettäessä muita metalleja elektrolyyttisesti nikkelillä. Sitä voidaan myös käyttää katalyyttinä eräissä prosesseissa esimerkiksi valmistettessa butadieeniä ja muita polyeenejä etyynistä.[1][2][3][4][5]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d D. H. Antonsen & Dayal T. Meshri: Nickel Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2005.
  2. ↑ a b c d Ernst Gail, Stephen Gos, Rupprecht Kulzer, Jürgen Lorösch, Andreas Rubo, Manfred Sauer, Raf Kellens, Jay Reddy, Norbert Steier & Wolfgang Hasenpusch: Cyano Compounds, Inorganic, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2011.
  3. ↑ a b c Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 687. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515 (englanniksi)
  4. ↑ a b c E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 381. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3
  5. ↑ a b c Pradyot Patnaik: Handbook of inorganic chemicals, s. 616-617. McGraw-Hill Professional, 2002. ISBN 9780070494398 (englanniksi)