Operaatio Stella Polaris

Eversti Reino Hallamaa, Stella Polariksen johtaja ja suunnittelija.

Operaatio Stella Polaris (lat. ’Pohjantähti’) oli operaatio, jossa pyrittiin turvaamaan Suomen puolustusvoimien tiedustelutoiminnan edellytyksiä, jos Neuvostoliitto miehittäisi Suomen jatkosodan päätyttyä aselepoon syksyllä 1944. Tiedusteluvälineistöä, tiedusteluosaston henkilöstöä perheineen ja arkistoja siirrettiin operaatiossa Ruotsiin. Ruotsiin luotujen varastojen tarkoitus oli suojata tiedustelutiedot ja tukea mahdollista sissisotaa Suomessa.[1] Operaatioon osallistuneita on myöhemmin kutsuttu stellisteiksi.

Vaikka Suomea ei olisi miehitetty, olisi tiedusteluosaston arkiston tietojen joutuminen ”punaisen Valpon” ulottuville, ja edelleen Neuvostoliittoon, aiheuttanut hankaluuksia arkiston tiedoissa mainituille tiedusteluosaston avustajille. Stella Polariksen johtoon kuulunut eversti Reino Hallamaa on nimittänyt tätä humanitaariseksi näkökulmaksi operaatioon.[2]

Suunnittelua

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Operaatio käynnistettiin tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasosen käskystä.

Operaation suunnittelu on Erkki Palen mukaan todennäköisesti aloitettu maaliskuun 1944 tienoilla. Aikaisempi ajankohta olisi vaikuttanut tiedusteluosaston toimintojen hajasijoituspäätökseen helmikuussa 1944.[3]

Stella Polaris -suunnitelman keskeisiä arkkitehteja olivat Aladar Paasonen ja Reino Hallamaa. Hallamaan alustava Ruotsin-kontakti oli hänen vanha ystävänsä Försvarets radioanstalt -radiotiedustelupalvelun (FRA) salasanomien avauspäällikkö Åke Rossby, joka esitti hänelle ajatuksen Hallamaan organisaation turvaamisesta, jos sota päättyisi Neuvostoliiton voittoon.[4]

Erkki Pale sai tietää suunnitelmasta Hallamaalta 19. toukokuuta 1944. Kuukautta myöhemmin, 25. kesäkuuta, Hallamaa selosti suunnitelmaa Mikkelissä. Tässä välissä Neuvostoliiton suurhyökkäys oli alkanut 10. kesäkuuta. Mahdollisen Ruotsiin siirtymisen helpottamiseksi alettiin valmistella operaation piirissä olevien yksiköiden siirtoja kauemmas selustaan ja merikuljetusten lähtöpaikoille. Esimerkiksi diplomaattikuuntelua hoitava 5./PM RadP siirrettiin Kauniaisista Uuteenkaupunkiin 7. heinäkuuta.[5]

Suomesta marsalkka Mannerheim otti yhteyttä Ruotsin puolustusesikunnan päällikkö Carl August Ehrensvärdiin, jonka jälkeen Ruotsin hallituksen pääministeri Per Albin Hansson ja puolustusministeri Per Edvin Sköld sekä puolustusvoimain komentaja, kenraali Helge Jung tulivat asiasta hyvin tietoisiksi heinäkuusta 1944 alkaen.[6]

Myöhemmin operaatioon kytkeytyivät Ruotsissa Ehrensvärdin lisäksi FRA:n päällikkö komentaja Torgil Thoren. Ehrensvärd on Palen (1994, 40) mukaan ilmaissut yksin kantaneensa operaation vastuuta Ruotsissa. Operaation yhteyshenkilöitä olivat Suomen puolelta luutnantti Veikko Snellman (myöhempi Virkkunen) ja Ruotsin puolelta kapteeni Stig Axelson.[7]

Operaation käynnisti lopullisesti tiedon saaminen rauhanehdoista päämajaan 14. syyskuuta. Hallamaa kysyi Paasoselta operaation tilanteesta. Paasonen vastasi: ”Antaa mennä!” 17. syyskuuta Ruotsin puolustusesikunnan päällikkö Ehrensvärd ilmoitti, että aiemman kannan vastaisesti myös henkilöitä sai tulla pieniä ryhmiä.[8]

Laivoilla Ruotsiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Matkustajia Närpiöstä lähteneessä aluksessa.

Merimatka Ruotsiin alkoi 22. syyskuuta 1944 Nämpnäsissä läheltä Närpiötä sijaitsevasta Österfjärdin satamasta laivoilla S/S Maininki (kuljetuksen johtaja Lauri Pöyhönen, 10–14 henkilöä), S/S Osmo (Erkki Pale, 240 henkilöä) ja S/S Georg (Rolf Laurén, 240 henkilöä) sekä Uudenkaupungin satamasta S/S Lokki -laivalla (Ragnvald Lautkari, 250 henkilöä).[9] Kolme ensin mainittua alusta suuntasi Härnösandiin ja S/S Lokki Gävleen.[10]

Lähtijöitä oli Palen mukaan noin 750 henkilöä.[11] Laivoihin pakattiin satoja laatikoita, joissa oli teknisiä laitteita ja arkistomateriaaleja. Lisäksi tulivat matkustajien tavarat. Operaatiosta tietoinen rajavartioaseman päällikkö ilmoitti esimiehilleen laivojen lastina olevan sairaalatarvikkeita. Radiotiedustelun autoja ei voitu kuljettaa laivoilla, vaan ne ajettiin Ruotsiin Tornion kautta.[12]

Ruotsin puolella stellistien tilannetta selvittelivät sekä radiotiedustelun sotilaat että maahantuloviranomaiset, joilla oli hankala tehtävä, sillä suomalaisilla ei ollut vaadittuja matkustusasiakirjoja (tuolloin Ruotsiin vaadittiin suomalaisilta myös viisumi). Myös hankkeen yhteyshenkilöitä Ruotsissa oli vaihtunut. Lopulta suomalaiset pääsivät maihin ilman tullitarkastusta ulkoministeri Christian Güntherin poikkeusluvalla.[13] [14]

Laivoja vastaan tuli muun muassa FRA:n toimistopäällikkö Sven von Porat. Hän kysyi suomalaisilta tunnussanaa. Nämä vastasivat: ”Stella Polaris”.[15]

Stellistit internoituina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsiin sotilaina saapuneet stellistit internoitiin karanteeniin kahdeksi viikoksi ja muita käsiteltiin pakolaisina.[16] Vastaanottajat olivat varautuneet operaation muutamaan kymmeneen johtohenkilöön, nyt saapuneita oli 750. Gävlessä perustettiin tilapäinen pakolaisleiri teknilliseen korkeakouluun. Härnösandissa stellistejä oli majoitettuina useassa paikassa, kuten Missionskyrkan Härnösand -kirkon tiloissa.[17]

Stellistien yhteyshenkilönä ruotsalaisiin päin toimi erityisesti kapteeni Erkki Pale, joka oli matkalla vastannut S/S Osmolla matkustaneista. Omasta keskuudestaan stellistit organisoivat toimikunnan, johon kuului yksi edustaja kustakin majoituspaikasta. Toimikunnan tehtävänä oli pitää yhteyttä ja vaihtaa tietoja rivistellistien ja Palen välillä. Näin löytyi jonkinlainen purkautumiskanava kehittyvälle tyytymättömyydelle.[18]

Ruotsin tiedustelupalveluun ja siviilitöihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stella Polaris -operaation tarkoitus oli mahdollistaa tiedustelutoiminnan jatkaminen Ruotsista käsin. Hallamaa oli asiassa aktiivinen ja toiveikas vielä syyskuun loppupuolella 1944. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, Ruotsin puolueettomuutta ei saisi vaarantaa. Tämän Carl Ehrensvärd ilmoitti Hallamaalle 30. syyskuuta.[19]

Ruotsin tiedustelupalvelu sen sijaan oli kiinnostunut suomalaisten osaamisesta. Torgil Thorén ilmoitti lokakuussa 1944 FRA:n olevan halukas ottamaan palvelukseensa 20 stellistien ”parasta spesialistia” kuuntelutoiminnan eri alueilta. Valituissa oli muun muassa eri kielten ”avaajia”, kuuntelijoita, liikennetutkijoita ja analyytikoita sekä kuuntelun organisaattoreita. Monet värvätyistä ottivat ennen pitkää Ruotsin kansalaisuuden.[20]

Suomalainen Kyynel-radio.

Suurelle osalle stellisteistä ei siis löytynyt tiedustelutyötä. Miehet hankkivat myöhemmin toimeentuloa muun muassa metsätöissä. Näin teki esimerkiksi kuuntelijana toiminut Einari Hänninen. Naiset saivat ensimmäisiä töitä siivoojina ja muissa kotitöissä ruotsalaisperheissä jo ensimmäisinä pakolaispäivinään.[21]

Oma lukunsa oli Kyynel-radioiden valmistus ruotsalaisten tilauksesta. Siitä vastasi Ragnvald Lautkari. Hän ja Hallamaa olivat jo Suomesta käsin solmineet sopimuksen sadan radion kaupasta hintaan 700 kruunua kappaleelta ja 25 ensimmäistä oli toimitettu Suomesta. Loppujen radioiden kokoamista varten Lautkari vuokrasi vuoden 1945 alussa työtilan Lidingöstä ja otti sinne töihin seitsemän Kyynelen tekniikkaan perehtynyttä stellistiä. Valpo syytti myöhemmin Lautkaria radioiden tekemisestä puolustusvoimain kalustosta ja myymisestä omaan lukuunsa. Pale kutsuu toimintaa ”Lautkarin verstaaksi”.[22]

Operaation purku ja paluu Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusministeri Rudolf Waldén antoi lokakuussa 1944 määräyksen purkaa Stella Polaris.[23] Paluuseen halukkaita stellistejä ja heidän perheitään alettiin palauttaa Suomeen. Tukholmaan ja Haaparannalle järjestettiin paluuta varten avustajat. Ensimmäinen ryhmä lähti Härnösandista 18. lokakuuta 1944.[24] Myös osa kalustosta palautettiin Suomeen, jossa oli meneillään Lapin sota saksalaisia vastaan.[25] Asiakirjojen palauttamista sekä vaadittiin että vastustettiin useilla tahoilla. Niiden käsittely jatkui Tukholmassa hotelli Astonin kellarissa.[23]

Operaation purkamiseen liittyen kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja insinöörieversti Runar Bäckström neuvottelivat kenraalimajuri Ehrensvärdin kanssa teknisen kaluston myynnistä ja salakirjoitusmateriaalin tosiasiallisesta lahjoittamisesta Ruotsille. Myyjänä oli ”Suomen Puolustusvoimien Päämaja” ja ostajana ”Kuninkaallisen Armeijahallinnon Vaateosasto”. Kokonaisuus käsitti yksilöidyn luettelon radiokalustoa sekä Stella Polaris -arkiston tiettyjä osia. Yhteensä kauppahinta 250 000 kruunua. Erkki Palen mukaan kaupan päälinjat oli jo sovittu ja hänen tehtäväkseen jäi neuvotella yksityiskohdista.[26]

Arkistojen kuvaaminen ja myöhempi kohtalo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsiin tuodut 350 aineistolaatikkoa varastoitiin ensin Härnösandissa ilmeisesti rannikkopuolustuksen kalliosuojaan. Sieltä ne siirrettiin lokakuussa 1944 Tukholmaan hotelli Astonista vuokrattuun Gillessaleniin. Marraskuussa saatiin aikaan sopimus aineiston säilyttämisestä.[27] Materiaalin tallettivat suomalaisten toimeksiantajien Rudolf Waldenin, Harald Öhquistin ja eversti Bäckströmin valtuuttamina sotilasasiamies Hans Olof von Essen ja Erkki Pale. Sen säilyttämisestä ottivat vastuun ruotsalaisina toimeksisaajina hovitallimestari kreivi Carl Bonde ja tehtailija Svante Påhlson.[28]

Aineistoa alettiin inventoida ja poistaa siitä kaksoiskappaleita marraskuussa 1944 sekä mikrofilmata säilytettyä osaa tammi- helmikuussa 1945. Kuvaus tuotti 900–950 metriä filmiä ja käsitti noin 34 000 sivua. Mikrofilmit kehitettiin Suomessa ja palautettiin takaisin Ruotsiin.[27]

Ruotsissa filmit katosivat ja niiden aineistoa on myöhemmin löydetty esimerkiksi Yhdysvalloista NSA:n ”historiallisesta salakirjoituskokoelmasta” (Historical Cryptographic Collection).[29] Lauri Lehtonen tiivistää filmien kohtalon: ”Radiotiedustelun asiakirjat pääosin mikrofilmattiin Tukholmassa ja myytiin sen jälkeen eri vaiheissa Ruotsin, Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Japanin tiedusteluedustajille Tukholmassa, ainakin osittain sama materiaali kopioina useille ostajille. Varoja käytettiin Tukholmassa asioita hoitavan suomalaishenkilöstön ylläpitoon.”[30]

Stella Polariksen loppuvaiheet ja nykyisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen palanneista stellisteistä 33 joutui valtiollisen poliisin kuulusteluihin operaation johdosta. Syytteitä heitä vastaan ei koskaan nostettu, koska eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi heidän toimineen esimiestensä eli Aladar Paasosen ja Reino Hallamaan käskystä.[31] Nämä taas poistuivat maasta kevään 1945 aikana saatuaan vihjeen korkeimmalta taholta, ylipäällikkö Mannerheimilta.[32]

Operaatio Stella Polarikseen liittyy huhu kadonneista miljoonista. Reino Hallamaa ja Björn Kontiopää, Suomen silloinen sotilasasiamies Tukholmassa, pitivät huhua käytännössä jopa mahdottomana tarkan kirjanpidon takia.[33]

Närpiön kotiseutuyhdistys avasi vuonna 2023 Stella Polaris -museon, jossa on esillä sota-ajan radiotiedustelulaitteita, digitoituja valokuvia sekä PowerPoint-esityksiä.[34]

Stella Polariksen muistokivi sijaitsee laivojen lähtöpaikalla Närpiön Nämpnäsissä. Kivessä on laatta, jossa lukee: ”Stella Polaris här i sept 1944 'Frihet är det bästa ting som sökas kan all världen kring.”[35]

Historiskaföreningen Stella Polaris rf – Historiallisyhdistys Stella Polaris ry on Maanpuolustuskiltojen liiton jäsenyhdistys.[36]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Brantberg, Robert: Käärmeenpesä: Suomen sotilastiedustelu ja suurvaltojen salainen sota. Helsinki: Revontuli, 2007. ISBN 978-952-5170-66-5
  • Karhunen, Joppe: Reino Hallamaan salasanomasotaa. Weilin+Göös, 1980. ISBN 951-35-2277-6
  • Lehtonen, Lauri: ”Radiotiedustelu jatkosodassa”, Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 172–197. Helsinki: Werner Söderström Oy, 2005. ISBN 978-951-0-28690-6
  • Lewing, Harry: Operaatio Stella Polaris. Kirjayhtymä: Jyväskylä 1977. ISBN 951-26-1368-9.
  • Lewing, Harry: ”Operaatio Stella Polaris”, Suomen historia, osa 8: Paasikiven ja Kekkosen aika, s. 14–15. (Toimittaneet Paula Avikainen ja Ilari Hetemäki) Espoo: Weilin + Göös, 1988.
  • Manninen, Ohto & Liene, Timo (toim.): Stella Polaris: Suomalaista sotilastiedustelua. Maanpuolustuskorkeakoulu, sotahistorian laitos, 2002. ISBN 951-37-3645-8
  • Pale, Erkki: Totuus Stella Polariksesta. (Toimittanut Reijo Ahtokari) Helsinki: Erkki Pale, 1994. ISBN 952-90-5823-3
  • Parikka Altenstedt, Johanna: Operaatio Stella Polaris: Suuri suomalainen vakoilutarina. Jyväskylä: Docendo, 2010. ISBN 978-951-0-36779-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lewing 1988, s. 14–15.
  2. ↑ Karhunen 1980, s. 246.
  3. ↑ Pale 1994, s. 30
  4. ↑ Pale 1994, s. 30.
  5. ↑ Pale 1994, s. 36–37.
  6. ↑ När finska spaningen räddades över till Sverige. Allt om Vetenskap Tema Historia, Määritä ajankohta! (ruotsiksi)
  7. ↑ Pale 1994,s. 17, 27. Pale kirjoittaa nimen muotoon ”Axelsson”, mutta Parikka Altensted (2010, s. 272 et passim) käyttää muotoa ”Axelson”.
  8. ↑ Parikka Altenstedt 2010, s. 44.
  9. ↑ Brandtberg 2007, s. 90; Parikka Altenstedt 2010, s. 52.
  10. ↑ Pale 1994, s. 23.
  11. ↑ Pale 1994, s. 17.
  12. ↑ Brandtberg 2007, s. 90–92.
  13. ↑ Parikka Altenstedt 2010, s. 31; Brandtberg 2007, s. 95; Lewing 1988, s. 14–15
  14. ↑ Parikka Altenstedt, Johanna: Operaatio Stella Polaris: Suuri suomalainen vakoilutarina, s. 31. Jyväskylä: Docendo, 2010. ISBN 978-951-0-36779-7
  15. ↑ Brandtberg 2007, s. 91.
  16. ↑ Lewing 1988, 14-15, Brandtberg 2007, 92, 99, Pale 1994, 53
  17. ↑ Parikka Altenstedt 2010, s. 37; Pale 1994, s. 22; vrt. Lewing 1977, s. 63.
  18. ↑ Brandtbert 2007, s. 91; Pale 1994, s. 50.
  19. ↑ Brandtberg 2007, s. 95; Pale 1994, s. 51.
  20. ↑ Pale 1994, s. 56–57.
  21. ↑ Parikka Altenstedt 2010, 63, 55
  22. ↑ Pale 1994, s. 74; Parikka Altenstedt 2010, s. 178.
  23. ↑ a b Lewing 1988, s. 15.
  24. ↑ Pale 1994, s. 58, 56.
  25. ↑ Lewing 1988, 15
  26. ↑ Pale 1994, s. 70.
  27. ↑ a b Manninen & Liene (toim.) 2002,427
  28. ↑ Pale 1994, 79
  29. ↑ Manninen & Liene (toim.) 2002, 443-454
  30. ↑ Lehtonen 2007, 197
  31. ↑ Heiskanen 1988, 283
  32. ↑ Heiskanen 1988, 285
  33. ↑ Karhunen 1980,244
  34. ↑ Jorma Havula: Salainen operaatio Stella Polaris 1944 oli aikansa suuri vakoilutarina, jolle avattiin nyt museo Närpiöön – Hännisen perheelle isä-Einarin jättisalaisuus paljastui vasta tämän kuoltua ilkkapohjalainen.fi. 1.3.2023. Viitattu 26.9.2023.
  35. ↑ Kuva Stella Polariksen muistokiven laatasta. Gallery.itexpertti.se. Arkistoitu 26.5.2012.
  36. ↑ Jäsenyhdistyset ja kiltapiirit Maanpuolustuskiltojen liitto. Arkistoitu 27.10.2018. Viitattu 11.3.2018.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Axelson, Stig: Från Vaggeryd till Biscaya: Minnen från ungdomsåren, tiden till sjöss, tiden i flottan, Finlands underrättelsetjänst under forsättningskriget, förbindelser med Danmark och Norge under kriget,operation Stella Polaris mm. Stockholm: Marinlitteraturföreningen, 1996. ISSN 0348-2405 (ruotsiksi)
  • Heiskanen, Raimo: Saadun tiedon mukaan... Päämajan johtama tiedustelu 1939–1945. Otava, 1989. ISBN 951-1-10173-0
  • Parikka Altenstedt, Johanna: Operation Stella Polaris Signalspanare på flykt. Albinoförlaget, 2010. ISBN 978-91-974762-0-1
  • Ottosson, Jan & Magnusson, Lars: Hemliga makter: Svensk hemlig militär underrättelsetjänst från unionstiden till det kalla kriget, s. 135–145. Stockholm: Tiden, 1991. ISBN 91-550-3730-5 (ruotsiksi)
  • Sipilä, Joonas & Koskimies, Tapio & Backlund, Stefan: Sata vuotta suomalaista sotilastiedustelua. [Jyväskylä]: Atena, 2018. ISBN 978-952-300-486-3
  • Heiskanen, Raimo: Stella Polaris. Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-13352-7
  • Manninen, Ohto & Lehtonen, Lauri: Stella Polariksen perintö. Jyväskylä: Docendo, 2019. ISBN 978-952-291-692-1

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]