Palestiina julistautui itsenäiseksi 15. marraskuuta 1988. Itsenäisyysprosessin sysäsi liikkeelle Jordanian kuninkaan Husseinin julistus, jossa se tunnusti Länsirannan palestiinalaiseksi. Palestiinan itsenäisyysjulistuksen luki PLO:n johtaja Jasser Arafat 1988 Algerian pääkaupungista Algerista. Itsenäisyyttä ajanut PLO ja Palestiinan kansalliskokous pyrkivät kuuden päivän sotaa edeltäviin rajoihin, jossa Länsiranta ja Gaza muodostaisisvat Palestiinan valtion, jonka pääkaupunki olisi Itä-Jerusalem. Varsinaisessa itsenäisyysjulistuksessa rajoja ei tarkemmin määritelty, ellei sellaiseksi tulkita vaatimusta Israelin vetäytymisestä vuonna 1967 miehitetyiltä palestiinalaisalueilta.
»Palestiinan kansalliskokous julistaa täten Jumalan nimeen ja Palestiinan arabikansan puolesta Palestiinan valtion perustetuksi Palestiinan maahan pääkaupunkinaan Jerusalem. – – Tämän julistuksen voimaansaattamiseksi Palestiinan kansalliskokous vaatii seuraavaa: – – (b) Israelin vetäytyminen kaikilta palestiinalais- ja arabialueilta, joita se on miehittänyt vuodesta 1967, mukaan lukien arabien Jerusalem.»
(Palestiinan itsenäisyysjulistus[1])
PLO tunnusti myös Israelin oikeuden olemassaoloon. Tämä tasoitti tietä Oslon rauhanneuvotteluille. Israel vastusti itsenäisyyspyrkimyksiä ja käynnisti vastakampanjan, jossa se pyysi maailman maita olemaan tunnustamatta Palestiinaa.[2] Esimerkiksi Yhdysvallat ei ole tunnustanut Palestiinaa.
Useat maat tunnustivat Palestiinan pian itsenäisyysjulistuksen jälkeen.[3] Ronald Reaganin hallinto olisi toivonut, että Jordania olisi edustanut palestiinalaisia PLO:n sijaan. Jordania oli hallinnoinut Länsirantaa vuoden 1948 sodasta lähtien 1967 kuuden päivän sotaan asti, jolloin Israel miehitti Gazan ja Länsirannan. Jordania säilytti taloudelliset, oikeudelliset ja hallinnolliset linkkinsä Länsirannalla vuoteen 1988 asti. Tänä aikana palestiinalaisille myönnettiin Jordanian kansalaisuuksia.[4][5][6]
Palestiinan itsenäistyminen on jakanut palestiinalaisia itsenäisyysjulistuksesta lähtien. Itsenäistymisjulistuksen aikaan oli käynnissä palestiinalaisten kansannousu ensimmäinen intifada. Etenkin Benjamin Netanjahun kaudella Israelin miehityksen jatkuessa ja laajentuessa huomio on siirtynyt pois neuvottelutiestä. Niin ikään Israelin olemassaolon tunnustaminen aiheuttaa jakolinjoja. Viime aikoihin asti Palestiinan itsenäistymisjulistuksen päivää on pidetty jokseenkin virallisena itsenäisyyspäivänä, jota jotkut palestiinalaiset juhlivat ja jota eri maiden viralliset edustustot kunnioittavat.[7] Toisaalta monet palestiinalaiset kokevat, että itsenäisyys käytännössä uhrattiin Oslon rauhanneuvotteluissa. Useammat haluaisivat myös keskittyä enemmän aseellisen kamppailun merkityksen ja kriittisen historian korostamiseen, jossa nykyisen Israelin valtion olemassaoloa pidetään kokonaisuudessaan huonona asiana.[8][9][10]
Palestiinan valtion on tunnustanut 146 maata (Espanja, Norja ja Irlanti tuoreimpina tunnustajina).[11] Suomi ei ole tunnustanut Palestiinan valtiota, mutta on ilmaissut kannattavansa kahden valtion mallia.[12]