Pohjanmeren öljy

Pohjanmeren öljy- ja kaasukentät 2010-luvun alkupuolella.
Norjan merialueen tuotannoltaan suurin öljykenttä on ollut Statfjord, toiseksi suurin ensimmäisenä aloittanut Ekofisk.

Pohjanmeren öljy tarkoittaa 1960-luvulla Luoteis-Euroopasta löydettyjä merenalaisia maaöljy- ja maakaasukenttiä, joiden avulla Pohjanmeri on kasvanut Euroopan suurimmaksi[1] ja maailman mittakaavassakin merkittäväksi öljyntuotantoalueeksi. Maakaasua alettiin saada jo 1960-luvulta alkaen Pohjanmeren eteläosasta Alankomaiden ja itäisen Englannin väliseltä alueelta. Vuonna 1971 käynnistyi öljyntuotanto Norjan ja neljä vuotta myöhemmin Britannian merialueella, minkä lisäksi pienempiä tuottajia alueella ovat Alankomaat, Tanska ja Saksa. Öljynetsintä ja tuotanto on laajentunut Norjassa pohjoiseen Norjanmerelle sekä Britanniassa länteen Shetlandinsaarten länsipuolelle. Alueen raakaöljyä pidetään korkealaatuisena ja vähän rikkiä sisältävänä. Öljyä ja kaasua kuljetetaan mereltä laivojen lisäksi vedenalaisia putkia pitkin.[2] Kansainvälisten öljy-yhtiöiden lisäksi erityisesti alueen suurin öljyntuottajamaa Norja on vaurastunut nopeasti Pohjanmeren öljyn avulla. Tuotannon haittapuolia ovat etenkin alkuaikoja vaivanneet työturvallisuuskysymykset isoine onnettomuuksineen sekä erilaiset ympäristövaikutukset.

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ison-Britannian saarella on 1800-luvulta asti hyödynnetty Pohjanmeren rannikon maaperästä löytyviä öljyliuske-esiintymiä. Vuonna 1851 skotlantilainen James Young keksi tuottaa nestemäistä polttoainetta kuivatislauksen avulla seudun bitumipitoistesta öljyliuskeesta. Tästä syntyi Skotlantiin 1800-luvun lopulla satoja samaa menetelmää käyttäviä öljytehtaita, joiden yhteinen vuosituotanto vuoden 1913 paikkeilla oli 3,2 miljoonaa tonnia. 1920-luvulle mennessä yritys nimeltä Anglo-Persian Oil Company osti valtaosan näistä tehtaista ja yhdisti ne Scottish Oils Ltd -yhtiöksi. Tuotanto hiipui lukuun ottamatta pientä kysyntäpiikkiä toisen maailmansodan aikana, ja vuonna 1964 öljyliuskeen jalostus loppui kokonaan.[3]

Alankomaissa, Saksassa ja Englannin itärannikolla tehtiin 1900-luvun alussa havaintoja maanalaisista kaasuesiintymistä erään sedimenttikivilajin yhteydessä. Hollantilaisesta Groningenin provinssista löydettiin elokuussa 1959 silloisen maailman toiseksi suurin maakaasuesiintymä, minkä jälkeen öljygeologien kiinnostus Pohjanmerta kohtaan alkoi toden teolla kasvaa. Pian todettiin merenpohjan maaperän olevan laajemminkin samankaltaista kuin Groningenissa. 1960-luvun alkaessa Pohjanmeren valtiot määrittelivät aluevesirajansa keskilinjaperiaatteen mukaan. Vuoden 1965 alussa tehtiin ensimmäiset öljy- ja kaasulöydöt Englannin Imminghamin edustalta. Saman vuoden elokuussa Norjan valtio myönsi ensimmäisen öljynetsintäluvan omalle merialueelleen, ja ensimmäiset poraukset aloitettiin seuraavana vuonna vähin toivein. Vuonna 1958 Norjan ­geologinen tutkimuslaitos oli ­nimittäin arvioinut, ettei Norjan ranni­kolla ole öljyä. Jo toisesta reiästä kuitenkin löytyi merkkejä öljystä, ja varsinainen läpimurto tapahtui Norjan osalta toukokuussa 1969, kun Phillips Petroleum Company löysi nykyisin Ekofiskiksi kutsutulta alueelta ennennäkemättömän lupaavan esiintymän, neljä kertaa suuremman kuin Euroopasta siihen mennessä löydetyt yhteensä. Öljyä arveltiin olevan noin miljardi tonnia, mikä teki Ekofiskista maailman kuudenneksi suurimman esiintymän Lähi-idän ja Venezuelan löytöjen lisäksi. Jo vuonna 1971 oli selvää, että pelkästään Ekofiskin öljyntuotanto kattaisi Norjan oman tarpeen (7–8 miljoonaa tonnia) moninkertaisesti, eli öljystä olisi vääjämättä tulossa maan talouden uusi moottori.[4]

Vuonna 1971 Norjan rannikolla teki öljynporauksia jo yhdeksän kansainvälistä ryhmittymää omilla alueillaan. Merialue oli jaettu 75 lohkoon, kukin kooltaan 500 neliökilometriä. Tuotannon alkaessa infrastruktuuria öljyn varastoimiseksi ja kuljettamiseksi oli kehitettävä ja hankittava nopeasti, mikä osaltaan kasvatti Norjan kansantuotetta uuden toimialan muiden kerrannaisvaikutusten ohella. Suunnilleen yhtä lähellä öljyalueita sijaitsevat valtiot Norja, Britannia ja Tanska kilpailivat siitä, minne niistä pumpattu öljy olisi edullisinta kuljettaa varastoitavaksi ja jatkojalostettavaksi.[5] Norjan valtiollinen öljy-yhtiö Statoil perustettiin 1972, ja sen pääkonttori sijoitettiin Stavangeriin, joka oli nopeasti kehittymässä Norjan öljypääkaupungiksi.[6]

Suurin piristysruiske Pohjanmeren öljyliiketoiminnalle oli vuoden 1973 Jom kippur -sodasta alkanut maailmanlaajuinen öljykriisi, joka nelinkertaisti raakaöljyn hinnan ja teki Pohjanmeren varojen hyödyntämisestä nopeasti erittäin kannattavaa. Vuoden 1979 Iranin vallankumous aiheutti seuraavan öljykriisin samankaltaisin vaikutuksin.[6]

1980-luvulla Ekofiskiä suuremmaksi öljykentäksi nousi parisataa kilometriä Bergenin länsipuolella oleva Statfjordin esiintymä, jonka ensimmäisenä löysi Mobil-yhtiö vuonna 1974. Statfjord jakaantuu Britannian ja Norjan kesken.[7] Lisäksi vuonna 1983 löydettiin valtava kaasu­esiintymä Troll-öljykentän läheltä. Ruotsalaisen Veckans Affärer -lehden tilastossa Pohjoismaiden kannattavimmista yrityksistä vuonna 1982 Suomen alkoholimonopoli Alko sai luovuttaa perinteisen ykköspaikkansa Norjan öljybisneksessä toimiville yrityksille ja putosi listalla kuudenneksi[8].

Vuonna 1987 Statoil joutui ongelmiin Mongstadin öljynjalostamon käsistä karkaavien kehityskustannusten vuoksi, ja yhtiön toimitusjohtaja Arve Johnsen erosi. Vuonna 2001 Norjan valtio luopui osasta Statoilin omistuksesta ja yhtiö listautui Oslon ja New Yorkin pörsseihin.[6]

2000-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosituhannen vaihteen jälkeen öljyn ja kaasun etsintä ja tuotanto on laajentunut Pohjanmereltä pohjoisemmaksi Norjanmerelle ja arktisille alueille.[9] Uusia esiintymiä löytyy silti jatkuvasti etelämpääkin, myös mantereelta, kuten Gatwickin lentokentän ympäriltä vuonna 2015 löytynyt esiintymä, jota on vaikea hyödyntää tiheän asutuksen vuoksi[10]. Aiemmin suljettuja öljykenttiä on otettu uudelleen käyttöön, kuten 1970-luvun keskivaiheilta 1990-luvun alkuun toiminut Argyll, joka otettiin 2000-vuosikymmenellä uudelleen tuotantoon nimellä Ardmore[11]. Öljy-yhtiöiden lisäksi toimintaan on tullut mukaan muun muassa maailman suurin laivanvarustamo, tanskalainen Maersk.[12] 2010-luvun puolivälissä öljynporauksen kustannukset olivat nousseet ja raakaöljyn maailmanmarkkinahinnat nopeasti laskeneet Yhdysvaltojen kehitettyä öljyliuskeen hyödyntämistä. Tuolloin Pohjanmeren öljyntuotanto alkoi tuottaa isoja tappioita eikä siihen juuri investoitu enää lisää.[13][14][6]

Hyödyt alueen valtioille

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin hyötyjä Pohjanmeren öljyn- ja kaasuntuotannosta on ollut alueen suurin tuottajamaa Norja, joka on öljyn avulla muuttunut köyhästä kalastus- ja merenkulkumaasta yhdeksi maailman vauraimmista kansantalouksista. 2010-luvun keskivaiheilla Norjan bruttokansantuotteesta noin 25 prosenttia ja vientituloista noin 40 prosenttia tuli öljystä[15]. Mannerjalustansa resurssien jo vuonna 1963 tapahtuneen kansallistamisen, vuonna 1965 Jens Evensenin johdolla tehtyjen Norjalle edullisten merirajasopimusten, valtionyhtiö Statoilin perustamisen 1972 ja kansallisen öljyrahaston kautta Norja on varmistanut, että huomattava osa öljytoiminnan tuotoista jää kotimaahan kaikkia norjalaisia hyödyntämään. Öljyrahasto pehmentää Norjan taloudelle aiheutuvaa iskua tulevaisuudessa, kun öljytulojen arvioidaan hupenevan. 2010-luvun keskivaiheella tehdyn arvion mukaan öljy tulee tuomaan Norjan bruttokansantuotteesta vuonna 2050 enää korkeintaan viisi prosenttia.[6][16]

Britannian energiapolitiikka suuntautui 1970-luvulta alkaen vanhentuneesta kivihiilen tuotannosta yhä enemmän ydinvoimaan ja Pohjanmerestä saatavaan maakaasuun. Tätä strategiaa toteutettiin Margaret Thatcherin pääministerikaudella kovin ottein, esimerkkinä tuloksettomaksi jäänyt Britannian kaivoslakko 1984–1985.[17]

Skotlannin verotuloista tuli vuoden 2013 paikkeilla 15 prosenttia Pohjanmeren öljystä ja kaasusta. Tämä on ollut yksi peruste Skotlannin itsenäisyysliikkeen tavoitteessa irtautua Britanniasta.[18]

Volvon 1970-luvun pääjohtaja Pehr G. Gyllenhammar on kertonut, miten norjalaiset tarjosivat Volvolle 1970-luvun alussa omien resurssiensa puutteessa osuutta öljyteollisuudestaan, esimerkiksi omaa öljykenttää tai huomattavaa omistusosuutta Norjan konepajateollisuudesta. Vastikkeena Norjan valtio olisi ottanut Volvo-yhtiön osakkeita. Volvon yhtiökokous torjui Gyllenhammarin neuvotteleman sopimuksen, koska yhtiön omistajat eivät vielä tuolloin uskoneet Norjan öljyalan tulevaisuuteen. Nykytiedolla sopimus olisi ollut Volvolle arviolta noin 66 miljardin euron arvoinen.[19]

Offshore-toiminta Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös Suomen teollisuus ja kansantalous ovat hyötyneet Pohjanmeren öljystä. 1970-luvun keskivaiheilla Rauma-Repolan alun perin ydinvoimalatekniikkaa rakentamaan perustettu Porin Mäntyluodon telakka oli maailman suurin öljynporauslauttojen rakentaja[20][21] ja on rakentanut valtaosan maailman spar-tyyppisistä öljynporauslautoista[22]. Suomalainen Neste oli 1970-luvulla mukana parissakin öljynetsintäryhmässä, jotka etsivät öljyä Pohjanmeren lisäksi myös Irlanninmereltä ja Barentsinmereltä.[23]. 1980-luvulla tämä toiminta laajeni eri puolilla maailmaa, mutta tulokset jäivät vähäisiksi[24]. Vuonna 2016 Suomen offshore-klusteriin kuuluvien yli 170 yrityksen arveltiin tuottavan noin 1,2 miljardin euron liikevaihdon, josta viennin osuus oli miljardi ja Pohjanmeren öljybisneksen osuus viennistä kolmannes. Toimiala työllisti Suomessa tuolloin noin 4 500 ihmistä.[22]

Öljynporauksen riskit ja haitat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrskyisä merialue aiheuttaa Pohjanmeren öljytoiminnalle toisaalta suuria turvallisuusriskejä, ja teknisten ratkaisujen turvavaatimuksia on jatkuvasti kiristetty. Porauslauttoja uhkaavia riskejä ovat myrskyt, tulipalot ja laivojen törmäykset. Niiden aiheuttamia riskejä ovat öljyn ja muiden kemikaalien vuodot mereen, joita tapahtuu Pohjanmerellä lähes päivittäin.[12][25]

Onnettomuuksia ja ympäristöongelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakavia onnettomuuksia tapahtui Pohjanmerellä jo öljynetsintävaiheessa 1960-luvulla. Joulukuussa 1965 British Petroleumin poraustorni Sea Gemin kaatuminen vaati toistakymmentä kuolonuhria[26]. Huhtikuussa 1977 Bravo-porauslautan öljyputki vaurioitui ja raakaöljyä alkoi vuotaa valtavia määriä mereen usean päivän ajan[5]. Maaliskuussa 1980 öljynporausmiehistön asuinlautaksi muutettu Alexander Kielland kaatui ja upposi ja vei mennessään 123 ihmistä.[6] Heinäkuussa 1988 porauslautta Piper Alphan kaasuräjähdyksessä ja sitä seuranneessa tulipalossa kuoli 167 ihmistä Englannin rannikolla[27]. Se on maailman tähän asti pahin offshore-katastrofi[28]. Tammikuussa 1993 Liberian mukavuuslipun alla purjehtinut, norjalaista raakaöljyä kuljettanut säiliöalus Braer ajoi karille Shetlandinsaarten lähellä ja upposi. Lähes puolet aluksen noin 80 000 tonnin öljylastista vuoti mereen, mikä aiheutti vakavat ympäristövahingot.[29]

Pohjanmeren öljyntuotannon ympäristökuormitusta on pyritty jatkuvasti pienentämään. Vuonna 1991 Norjassa otettiin käyttöön hiiliveron ohjaamaan öljy-yhtiöitä puhtaamman teknologian käyttöön. Vuonna 1996 Norjan Sleipner-öljykentällä alettiin kokeilla hiilidioksidin talteenottoa.[6] Toisaalta Shell aiheutti vuonna 1995 kansainvälisen kohun suunnitelmillaan upottaa Pohjanmereltä käytöstä poistettu Brent Spar -varastolautta Atlanttiin Skotlannin länsipuolelle. Ympäristöjärjestö Greenpeace piti lauttaa vallattuna, kunnes suunnitelmasta luovuttiin ja lautta päätettiin romuttaa.[30] Öljynporaus aiheuttaa yhä öljy- ja kemikaalivuotoja Pohjanmereen niin paljon, että vuonna 2014 niitä tapahtui brittiläisellä vyöhykkeellä enemmän kuin minään aiempana vuonna eli 601 kertaa[31].

Ongelmia työturvallisuudessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työturvallisuuden valvonta lautoilla oli etenkin alkuvuosina heikkoa. Sukeltajien turvanormeja venytettiin: työrupeamien pidentämiseksi sukeltajille annosteltiin kiellettyjä hengityskaasuseoksia ja heitä pidettiin jopa viikkokausia eristyksissä paineentasaustiloissa. Kun 2010-luvulla tehtiin Norjassa selvitys entisten öljysukeltajien terveydentilasta, heiltä löydettiin monia työperäisiä sairauksia. Ryhmä sukeltajia kävi oikeutta Norjan valtiota vastaan, ja lopulta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi joulukuussa 2013 heille maksettavaksi suuria korvauksia työhön liittyvien riskien salailusta.[32][6]

Aihe populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtäkkiä alkaneen öljyntuotannon vaikutuksista Stavangerin alueen norjalaisten elämään kertoo vuonna 2018 ensiesitetty television draamasarja Unelmien maa.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Niinpä niin, öljy on vanhin voitehista - veden jälkeen, tietystikin Energiamaailma-opetussivusto. Energiateollisuus ry. Viitattu 20.2.2019.
  2. ↑ North Sea britannica.com. Viitattu 21.2.2019. (englanniksi)
  3. ↑ Morton, Michael Quentin: ‘What Oilfields?’ Onshore Oil in the UK academia.edu. 2014. Viitattu 19.2.2019.
  4. ↑ Kallio, Kari: Norjan öljy 1: Uusi kansallisaarre ei ole vain onni. Helsingin Sanomat, 31.8.1971, s. 6. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  5. ↑ a b Eronen, Mikko: Myrsky esti pelastustyöt (ja 2 sivun juttukokonaisuuden muut artikkelit). Helsingin Sanomat, 26.4.1977, s. 19–20. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  6. ↑ a b c d e f g h Lehti, Anu-Elina: Öljyn hinnan lasku kurittaa vaurauteen tottunutta Norjaa Kauppalehti. 13.5.2016. Viitattu 20.2.2019.
  7. ↑ Pennanen, Erkki: Työmaa keskellä merta. Helsingin Sanomat, 28.6.1981, s. 18. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  8. ↑ Alko putosi kärkisijalta. Norjan öljybisnes oli tuottoisinta Pohjolassa. Helsingin Sanomat, 12.8.1982, s. 21. Näköislehti (maksullinen).
  9. ↑ Kallio, Henripekka: Statoil avaa uuden arktisen öljykentän - viiden miljardin euron jättipotti Pohjois-Norjaan Kaleva. 5.12.2017. Viitattu 20.2.2019.
  10. ↑ Semkina, Soili: Britanniassa jättimäinen öljylöytö Kauppalehti. 9.4.2015. Viitattu 20.2.2019.
  11. ↑ Britit ottavat käyttöön Pohjanmeren vanhan öljykentän MTV Uutiset. 21.10.2002. Viitattu 20.2.2019.
  12. ↑ a b Maerskin öljynporauslautat ovat päästäneet 42 tonnia vaarallista kemikaalia Pohjanmereen Yle Uutiset. 1.7.2017. Viitattu 20.2.2019.
  13. ↑ Pohjanmeren öljyfirmat tekevät hurjat tappiot Talouselämä. 24.2.2015. Viitattu 20.2.2019.
  14. ↑ Brännare, Stina: Pohjanmeren öljy- ja kaasukentillä palaa rahaa Yle Uutiset. 25.2.2015. Viitattu 20.2.2019.
  15. ↑ Hakakoski, Aada-Maija ym.: Kriisejä ja vaurautta – Näkökulmia öljyn taloushistoriaan Norjassa ja Kuwaitissa (PDF) courses.helsinki.fi. 2013. Viitattu 20.2.2019.
  16. ↑ Ikonen, Pekko-Aleksi: Introduction to Norwegian Offshore and Marine Operations, s. 14. Kymenlaakso University of Applied Sciences, Degree Programme in Marine Technology, 2013. Opinnäytetyö verkossa (PDF) (viitattu 20.12.2019). (englanniksi)
  17. ↑ Hukari, Matti: Britannian energiapolitiikka – kivihiilestä pohjoismaiden sähköverkkoon Suomen Uutiset. 14.7.2017. Viitattu 20.2.2019.
  18. ↑ Pohjanmeren öljy ja kaasu tuovat tulopohjan Helsingin Sanomat. 27.11.2013. Viitattu 20.2.2019. (Tilaajille.)
  19. ↑ Magnå, Joakim: "Så gick Volvo miste om 700 miljarder kr" Expressen. 14.3.2014. Viitattu 22.2.2019. (ruotsiksi)
  20. ↑ Manninen, Carolus: Jättitilauksista kuolinkamppailuun – Porin telakka oli Suomen kruununjalokivi Yle Uutiset. 12.2.2017. Viitattu 20.2.2019.
  21. ↑ Kolmas porauslautta valmis Mäntyluodossa. Helsingin Sanomat, 30.8.1975, s. 23. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  22. ↑ a b Executive Summary (PDF) Finnish Offshore Industry 2016-2017. Finnish Marine Industries. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  23. ↑ Eronen, Mikko: Nesteen ryhmä siirtyy Skotlannin vesiltä etelämmäs. Helsingin Sanomat, 28.4.1977, s. 21. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  24. ↑ Etsii, etsii, soisi jopa löytävänsä. Nesteen tulokset öljynetsinnässä yhä vähäisiä. Helsingin Sanomat, 27.11.1984, s. 21. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  25. ↑ Pohjanmeri vaikein öljynporausalue. Helsingin Sanomat, 25.11.1981, s. 73. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  26. ↑ Aarrejärvi, Olavi: Öljynporaustornin kaatumisen syy alkaa selvitä – uhreja ainakin 13. Helsingin Sanomat, 29.12.1965, s. 17. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  27. ↑ Uusitorppa, Harri: FST: Kymmenen vuotta Piper Alphan räjähdyksen jälkeen Helsingin Sanomat. 25.10.1999. Viitattu 20.2.2019. (Tilaajille.)
  28. ↑ The world’s worst offshore oil rig disasters Offshore Technology. 1.1.2014. Viitattu 22.2.2019. (englanniksi)
  29. ↑ Leinonen, Hannu: Öljykatastrofi uhkaa koko Shetlannin etelärannikkoa. Helsingin Sanomat, v, s. 25. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  30. ↑ Norjalaiskunta Suldal ei hätkähdä kohuttua Brent Sparin öljylauttaa. Helsingin Sanomat, 14.8.1995, s. 23. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  31. ↑ Edwards, Rob: North Sea oil industry under fire as spills rise The Ferret. 11.10.2016. Viitattu 21.2.2019. (englanniksi)
  32. ↑ Vestinen, Tapio: Norjan öljykenttien sukeltajat haastoivat valtion oikeuteen Turun Sanomat. 2.10.2007. Arkistoitu 21.2.2019. Viitattu 20.2.2019. (Tilaajille.)
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:North Sea oil