Pohjanpystykorva

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Pohjanpystykorva
Avaintiedot
Alkuperämaa  Ruotsi ja  Suomi
Määrä Suomessa rekisteröity 5 284[1]
Rodun syntyaika Ruotsissa 1967 ja Suomessa 1973
Alkuperäinen käyttö kaikenlaisen riistan metsästys, mm. orava, turkisriista, hirvi, vesilinnut ja metsäkanalinnut
Nykyinen käyttö metsästys ja haukkuva vahtikoira
Elinikä noin 14 vuotta[2]
Muita nimityksiä viljakoira, pohjolan pystykorva, paikkatakki, pohjis, piski, perinteinen pystykorva, kainuunpystykorva, kainulaiskoira, nobs, karjalanlaika, karjalanpystykorva, Nordic Spitz, Norrbottenspitz, spitz de Norrbotten, norrbotteni spits
FCI-luokitus ryhmä 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat
alaryhmä 2 Pohjoiset metsästyskoirat
#276
Ulkonäkö
Paino 6–18 kg[2]
Säkäkorkeus ihannesäkäkorkeus uroksilla 45, nartuilla 42 cm, korkeuden vaihtelu + - 2 cm
Väritys ihanneväri valkoinen kellanpunaisin tai punaruskein merkein, muut kaikenväriset sallitaan, yksivärinen ei voi saada näyttelyssä sertifikaattia

Pohjanpystykorva (ruots. Norrbottenspets), aiemmin Norrbottenin haukkuva lintukoira, on pienikokoinen ruotsalainen ja suomalainen pystykorvarotu. Pohjanpystykorva on yksi monista Ruotsin kansalliskoirista. Sitä käytettiin alun perin vahtina ja kaikenriistankoirana oravan, jäniksen, turkisriistan, majavan, vesilintujen, hirven, karhun, metsäpeuran ja metsäkanalintujen metsästämiseen.

Rodusta huolehtii Ruotsissa Specialklubben för Skällande Fägelhundar[3] ja Suomessa Suomen Pystykorvajärjestö[4].

Ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjanpystykorvan rotumääritelmän mukaan koiran kuuluu olla luonnollisella tavalla korkeuttaan pitempi. Ihannesäkäkorkeus on uroksilla 45 ja nartuilla 42 cm. Rodulla on muiden pohjoismaisten pystykorvien tapaan pystyt korvat ja selän päälle kaartuva häntä.

Pohjanpystykorvalla on lyhyt ja makaava likaa ja vettä hyvin hylkivä kaksinkertainen turkki, joka ei vaadi paljoa hoitoa. Vesipesu ja harjaus tarvittaessa riittävät. Karva on lyhyintä kuononselässä, päälaella, korvissa ja raajojen etupuolella, pisintä kaulassa, reisien takaosassa ja hännän alapuolella.

Väri on puhtaanvalkoinen, jossa aina selvästi erottuneet ja hyvin jakautuneet laikut. Laikkujen ihannevärit ovat kaikki punaisen ja keltaisen sävyt. Rungon laikkujen tulee olla melko suuria. Väriä tulee olla pään molemmilla puolilla sekä korvissa. Mustan, beigen (fawn) tai sudenvärin erisävyiset laikut sallitaan, joskin ne eivät ole ihannevärejä. Kaikki värit hyväksytään.

Rotumääritelmässä virheiksi luetaan kaikki poikkeamat koon, mittasuhteiden, rakenteen, turkin laadun ja värityksen suhteen siten, että suuremmat poikkeamat luetaan vakavammiksi virheiksi. Painotus on virheillä, jotka vaikuttavat koiran terveyteen ja hyvinvointiin ja sen edellytyksiin toimia rodun perinteisessä käyttötarkoituksessa.

Vakaviksi virheiksi lasketaan lihanvärinen (vaalea) tai maksanruskea kirsu, muiden kuin P1-hampaiden selvennä puuttuminen, punaruskeat merkit (tan-merkit silmäkulmilla) sekä täplikkyys.

Hylkääviksi virheiksi lasketaan vihaisuus tai liiallinen arkuus, töpöhäntäisyys, sekä selvästi epänormaali rakenne tai käyttäytyminen. Uroksilla tulee olla kaksi normaalisti kehittynyttä ja laskeutunutta kivestä.

Luonne ja käyttäytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjanpystykorva on olemukseltaan pirteä, valpas, tarkkaileva, ystävällinen ja uskollinen. Metsästysvaistonsa takia se saattaa olla yksilönä myös omapäinen.

Perinteisesti rotu on pihakoira, mutta sopeutuu myös mukautuvan luonteensa ansiosta erityisolosuhteisiin. Vieraisiin koira suhtautuu uteliaan avoimesti, mutta luottaa vain isäntäänsä. Se ohjautuu uskollisesti ohjaajansa mielekkäiden käskyjen mukaan.

Pystykorvan tärkein työväline on ilmaisultaan, kerronnaltaan merkitsevä ja pysäyttävä haukku. Se ei ole kuitenkaan erityisen herkkähaukkuinen ja on oivallinen valinta metsästävälle perheelle.

Alkuperä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikallisen pystykorva-rotutyypin uskotaan syntyneen pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Pohjanpystykorva todennäköisesti polveutuu alueen länsiosien pienistä metsästyspystykorvista, jotka saapuivat Ruotsin ja Suomen pohjoisosiin Skandinaviaan muuttaneiden ihmisten mukana. Nämä ihmiset elivät pääosin kalastuksesta ja metsästyksestä, ja koirat olivat heille tärkeitä apureita. Ne metsästivät sekä lintuja että piennisäkkäitä - kuten oravia, kärppiä, näätiä ja soopeleita. Ainoastaan ne koirat, jotka kykenivät tehtäväänsä hyvin, saivat elää ja jatkaa sukua.[3]

1800-luvun lopulla kansallisromantiikka valtasi Ruotsin, ja se vaikutti myös kynologiaan. Moni pohjoismaalainen kennelliitto alkoi keskittyä omien kansallisrotujen kehittämiseen ja vakiinnuttamiseen, Ruotsi näiden muassa. Svenska Kennelklubbenin pystykorvakomitea luokitteli kuusi (mahdollisesti seitsemän) "pohjoismaista pystykorvaa": grönlanninkoira, islanninlammaskoira, jämtlanninpystykorva, lapinkoira, samojedinkoira ja suomenpystykorva. Seitsemäs, ns. "mahdollinen" rotu, oli norrbottnisk skällande fågelhund ("Norrbottenin haukkuva lintukoira"), mutta vielä tuolloin oli epäselvää erosiko se riittävästi suomenpystykorvasta.[3]

Vuonna 1892 Suomessa julkaistiin ensimmäinen rotumääritelmä kotimaiselle pystykorvalle. Sen jalostuksen päämääränä oli kehittää paikallisesta monipuolisesta maatiaiskoirasta erityisesti linnunmetsästykseen soveltuva rotu. Ruotsissa vastaavan rodun jalostus sujui kuitenkin paljon hitaammin. Silloin tällöin jotkut saattoivat puhua "pienestä lintukoirasta, jota näkyi usein Norlannin metsissä", ja se mainittiin jopa Svenska Kennelklubbenin lehdessä vuonna 1907. Vuonna 1912 Svenska Kennelklubbenin pystykorvajaosto päätti lahjoittaa 100 kruunua "norrbottenilaisen lintukoiran" jalostuksen tukemiseksi.[3]

Yksi ruotsalaisen rodun puolesta puhujista oli bodenilainen luutnantti Kantzow. Kirjeenvaihdossaan Svenska Kennelklubbenin kanssa vuonna 1911 hän kertoi seuranneensa paikallista pystykorvaa mielenkiinnolla. Hänen mukaansa se oli ollut vielä 1860-luvulla yleinen alueella, joka rajoittui pohjoisessa Suomen rajaan ja etelässä Uumajanjokeen. Sitä näki kuitenkin enää 1900-luvun alussa vain harvoin, enimmäkseen syrjäisissä kylissä. Kantzow ehdotti itse laatimaansa rotumääritelmää, joka perustui hänen näkemykseensä oikeanlaisesta haukkuvasta lintukoirasta.[3]

Vaikka rotumääritelmä julkaistiin ja rotu rekisteröitiin nimellä norrbottens skällande fågelhund ("Norrbottenin haukkuva lintukoira"), rodun parissa ei tapahtunut muuta edistystä. Paikalliset pystykorvan omistajat eivät olleet kiinnostuneet rekisteröimään koiriaan, eikä metsästäjien ja kennelliiton välillä ollut riittävästi yhteistyötä. Lisäksi suurin osa koirista eli Tornionlaaksossa, missä puhuttiin meänkieltä; tämä vaikeutti kommunikaatiota ruotsinkielisten harrastajien kanssa. Seuraavien vuosikymmenten aikana rotu mainittiin erilaisissa julkaisuissa, kuten lehdissä ja kirjoissa, vain harvoin. 1940-luvun lopulla oravanmetsästys lakkasi olemasta taloudellisesti merkittävää, mikä vähensi huomattavasti oravia metsästävän koiran tarvetta. Rotua ei oltu enää rekisteröity vuoden 1936 jälkeen, joten sen uskottiin kuolleen sukupuuttoon, ja vuonna 1947 se poistettiin Svenska Kennelklubbenin rekisteristä.

1950-luvun lopulla metsänhoitaja Stig Onnerfelt työskenteli Pajalassa ja tapasi siellä paikallisten koiria. Huomattuaan että norrbottenilainen pystykorva oli edelleen olemassa hän aloitti jalostustyön sen elvyttämiseksi. Hän laati luettelon jäljellä olleista yksilöistä, ja lopulta vuonna 1967 Öjebynissä järjestettiin näyttely, johon osallistui 36 yksilöä. Samana vuonna rotu saavutti jälleen virallisen aseman, tällä kertaa nykyisellä nimellään norrbottenspets.[3] Samalla julkaistiin myös uusi, Rune Samuelssonin laatima rotumääritelmä.lähde?

Pohjanpystykorva alkoi saavuttaa suosiota, ja 1980-luvun alussa joka vuosi rekisteröitiin lähes 600 pentua. Suosio kuitenkin lopahti, kun selvisi että perinnöllinen kaihi oli vaikuttanut laajaan osaan populaatiosta. Tuolloin rahan vuoksi kasvattavat ihmiset karsiutuivat pois ja jäljelle jäivät lähinnä rodun todelliset tukijat. Yksi tärkeistä kasvattajista oli tärnabylainen Per-Alrik, joka onnistui jalostamaan rotua terveempään suuntaan.[3] Myöhemmin Suomesta ja Venäjän Karjalasta muun muassa Pääjärveltä vuonna 2005 ja 2006 löydettiin maaseudulta vielä määritelmän mukaisia koiria.lähde?

Vielä nykyisinkin rotu on erityisen yleinen juuri maan pohjoisosissa ja harvinaisempi etelässä.[3] Kanta luokitellaan synnyttävien emien vähäisen lukumäärän perusteella uhanalaiseksi. Rekisteröityjä pentueita syntyy Pohjoismaissa arvion mukaan enintään 140 yksilöä vuodessa, mikä tekee enimmillään yhteensä 500 pentua. Vuoden 2010 joulukuun Hunddatan ja Kennelliiton Koiranet-rekisteröintitilaston mukaan on kannan ylläpitämisen ja säilyttämisen vetovastuu palautettu jälleen vuodesta 2006 lähtien Suomeen.lähde?

Rodun historia Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kennelliitto hyväksyi rotumääritelmän vuonna 1973. Rotujärjestö otti sen hoitaakseen(?), mutta vasta viidentoista vuoden päästä siitä se sai oman jaoston vuonna 1989. Samana vuonna pidettiin myös epäviralliset SM-haukkukokeet, jotka Kennelliitto virallisti vuonna 1991.lähde?

Suomesta löytyy Koiranet 2011 -tilaston mukaan ainutlaatuisia Xy-genomin koirassukuja, eli yleneviä uroslinjoja, yhteensä 26 kappaletta. Samaisen tilaston mukaan genomin Xx -emälinjoja on yhteensä n. 50 kappaletta. Pitkänajan sukukatokerroin SKK laskennan mukaan kannan perimä on jalostamisen takia huolestuttavasti puolittunut. Usea koiras- ja naarassuvun sukulinja uhkaa kadota seuraavan 5 vuoden aikana ellei pian ryhdytä toimeen tilanteen korjaamiseksi.[5]

Harrasteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjanpystykorva on monipuolinen kaikenriistan metsästyskoira, joka ilmaisee haukkumalla ja samalla pysyttämällä missä riista on. Vesilinnustuksessa se on myös apuna, koska saaliin noutaminen luonnistuu itsenäisesti. Se soveltuu parhaiten yhden ihmisen kanssa metsästäväksi koiraksi. Pohjanpystykorva on myös vahtiva metsästyskoira. Pystykorvat kilpailevat linnunhaukku- (LINT) ja hirvenhaukkukokeissa (HIRV) sekä metsästysjäljestyksessä (MEJÄ).

Terveys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjanpystykorvaa voidaan pitää terveenä koirana. Suomessa siltä on löydetty vain muutamia tapauksia erilaisia löydöksiä silmistä. Elinikä on noin 14 vuotta ja se kuuluu Suomen Kennelliiton ylläpitämään PEVISAan polviensa ja silmiensä osalta.

Pohjanpystykorva kuuluu Suomen Kennelliiton Perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmaan PEVISAan polvi- ja silmäsairauksien osalta. Jalostukseen käytettävillä koirilla tulee olla silmä- ja polvitarkastuslausunto ennen ensimmäistä astutusta. HC:ta (harmaakaihi), PRA:ta (verkkokalvon etenevä surkastuminen) tai PHTVL/PHPV-sairauden (sikiöaikaisen verisuonijäänteen aiheuttama silmän kehityshäiriö) asteita 2–6 sairastavan koiran jälkeläisiä ei rekisteröidä. Polvilumpioiden osalta rekisteröinnin raja-arvo on polvilumpioluksaation aste 1.lähde?

Monimuotoisen rekisteröidyn kannan alin mitattu säkäkorkeus on nartulla 38 cm, ja uroksella 39 cm. Vastaavasti kookkain mitattu korkeus nartulla on 47 cm ja uroksella 50,5 cm. Rodussa ei ole havaittu sen yleiseen terveyteen ja hyvinvointiin merkittävästi haittaavia rakenteellisia heikkouksia, kuten purennan virheitä ja vakavia hammaspuutoksia, yleistä polvilumpion sijoiltaan menoa ja lyhyttä selkää sekä rungon neliön rakenteellista mittasuhdetta.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Suomen Kennelliitto. Pohjanpystykorva. Koiranet Jalostustietojärjestelmä, 2016. Haettu 11.8.2016.
  2. ↑ a b Rotujärjestön kasvattajakysely lähde tarkemmin?
  3. ↑ a b c d e f g h Lindholm, Åsa. Svenska Hundraser – Ett Kulturarv, s. 151-157. Sellin & Partner, Tukholma: 2008. ISBN 978-91-7055-366-0.
  4. ↑ Suomen Pystykorvajärjestö. Viitattu 28.1.2023.
  5. ↑ Perinteiset pystykorvat ry. 1.11.2011.lähde tarkemmin?