Proskillaridiini

Proskillaridiini
Proskillaridiini
Systemaattinen (IUPAC) nimi
5-[(3S,8R,9S,10R,13R,14S,17R)-14-hydroksi-10,13-dimetyyli-3-[(2R,3R,4R,5R,6S)-3,4,5-trihydroksi-6-metyylioksan-2-yyli]oksi-1,2,3,6,7,8,9,11,12,15,16,17-dodekahydrosyklopenta[a]fenantren-17-yyli]pyran-2-oni
Tunnisteet
CAS-numero 466-06-8
ATC-koodi C01AB01
PubChem CID 5284613
Kemialliset tiedot
Kaava C30H42O8 
Moolimassa 530,65
SMILES Etsi tietokannasta: eMolecules, PubChem
Farmakokineettiset tiedot
Hyötyosuus ?
Metabolia ?
Puoliintumisaika ?
Ekskreetio ?
Terapeuttiset näkökohdat
Raskauskategoria

?

Reseptiluokitus


Antotapa ?

Proskillaridiini on sydänglykosidi, joka on ollut taannoin käytössä myös Suomessa sydämen vajaatoiminnan ja rytmihäiriöiden hoitoon ja jopa ennaltaehkäisyyn. Se uutettiin merisipulista, jonka entinen tieteellinen nimi oli Scilla maritima.

Lääke vaikutti sekä sydämen rytmihäiriöihin että sen vajaatoimintaan. Vajaatoimintalääkkeenä se aiheutti sydämessä posistiivista inotrooppista että negatiivista kronotrooppista vaikutusta kuten kaikki sydänglykosidit. Tämä tarkoittaa, että se vaikutti sekä sydämen lyöntivoimaa kohottavasti että sydämen lyöntitiheyttä laskevasti, mikä vähensi turvotuksia ynnä muita sydämen vajaatoiminnan vaikutuksia. Terveeseen sydämeen tällä ei ole mitään hyödyllistä vaikutusta.

Lääkettä käytettiin Suomessa kauppanimillä Caradrin ja Talusin.

Tämän lääkkeen käyttö katsottiin aikoinaan sikäli digoksiinia turvallisemmaksi, että siitä suuri osa jäi mahahappojen hydrolysoimaksi, se imeytyi huonosti ja myös sen aineenvaihdunta on nopeaa. Toisaalta eri ihmisten aineenvaihdunta vaihtelee suuresti.[1]

Proskillaridiinin käytöstä ei nykyään katsota olevan mitään etua verrattuna digitalistuotteisin. Päin vastoin sen imeytyminen ja mittausmenetelmätkin ovat vielä osoittautuneet digoksiinin vastaavia ominaisuuksia epävarmemmiksi.[2]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Esko Iisalo: ”Sydänglykosidit”, Farmakologia ja toksikologia, s. 386. Kandidaattikustannus, 1982. ISBN 951-99395-7-1
  2. ↑ Esko Iisalo: ”Sydänglykosidit”, Farmakologia ja toksikologia, kolmas painos, s. 397. Helsinki: Kandidaattikustannus, 1982. ISBN 951-99395-7-1

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]