Puukko on yksiteräinen varsinaisesti työkaluna käytettävä veitsi, jonka kara on upotettu noin terän pituiseen päähän[1]. Erotukseksi muista veitsistä suomalaisen puukon yhteydessä karaa kutsutaan ruodoksi ja päätä tavallisesti kahvaksi. Ilmaus yksiteräinen kertoo, että terän toinen reuna on teroittamaton erotukseksi esimerkiksi tikarista.
Puukolla veistetään ja vuollaan, kairataan ja kaiverretaan, nyljetään riistaeläimiä ja perataan kalaa, paloitellaan saalista. Taitava käyttäjä tuottaa sillä kauniisti leikattuja käyttöesineitä, morsiuslahjojakin.[2] Retkeilijä voi puukkonsa avulla muun muassa rakentaa tarvittaessa yöpymissuojan, sytyttää nuotion, ruokailla ja päästä ylös avannosta.[3]
Puukko on esimerkiksi rakennusmiesten, puuseppien ja eränkävijöiden suosima työkalu. Puukkoa käytetään myös teräaseena ja se on nykyisin myös keräilyesine.
Sanan ”puukko” alkuperä on selitetty kahdellakin tavalla. Suomen kieleen pohjautuva selitys viittaa sanojen suu → suukko kehitykseen, jolloin sanasta puu olisi tullut ajan myötä puukko. Toinen selitys liittyy saksalaiseen alkuperään. Ala-saksilainen sana pook, joka tarkoittaa kauppiaiden käyttämää tikaria, olisi otettu Suomessa käyttöön ja annettu suomalaiselle yleistyökalulle.[4]
Terminä puukko tarkoittaa lähes aina puukahvaista veistä, vaikka kahvamateriaaleja on monia, kuten tuohi, muovi, sarvi tai luu. Suomessa puu on ollut kaikkein yleisin. Saamelaispuukkojen kahvat on perinteisesti valmistettu poronsarvesta.
Puukko koostuu vähimmillään terästä, terään kiinteästi kuuluvasta ruodosta ja kahvasta.
Puukon helassa tai kahvassa voi olla muotoilu, jota kutsutaan väistiksi, väistimeksi tai murteissa fästiksi, ja joka estää pistäessä tai leikattaessa sormea joutumasta terään. Väistin voi hankaloittaa vuolemista.
Puukon osat:
Tupen osat:
Puhekielessä on puukolle muodostunut useita lähinnä tyypillistä käyttöä kuvaavia nimityksiä, kuten metsästyspuukko, kalapuukko ja niin edelleen. Nämä eivät useinkaan ole tarkkoja ja vakiintuneita määritelmiä. Esimerkiksi yleispuukko, on yleisesti käytetty nimitys, kun tarkoitetaan tavallista puukkoa.
Toinen esimerkki on nimitys kalapuukko. Sellainen saattaa olla varta vasten tehty kalastuskäyttöön, jolloin sen materiaalit ja muotoilu tukevat kalojen avaamista ja jopa perkaamista. Usein kyseessä on vain tavallinen puukko, jota omistaja käyttää kalastaessaan ja kutsuu kalapuukoksi.
Puukkojen kaupallistumisen myötä on kauppoihin ilmestynyt lukematon määrä lähinnä metsästäjille ja kalastajille suunnattuja veitsiä, joita markkinoidaan puukkoina, vaikka ne muodoiltaan vastaavat enemmän pohjoisamerikkalaisia ja keskieurooppalaisia veitsiä kuin puukkoa.
Usein paikkakuntansa mukaan nimettyjä.
Venäjällä kehitettiin 1900-luvun alussa suomalaisesta puukosta oma mallinsa, joka edelleen kutsutaan suomalaiseksi veitseksi (finski nož tai finka). Venäläinen malli eroaa suomalaisesta puukosta siten, että siinä on yleensä sormisuoja eli väistin, joka perinteisessä puukossa ei ole.
Suomalaisten puukkojen suosion ansiosta mitä tahansa suorateräistä ja viistoperäistä veistä alettiin kutsua ”suomalaiseksi”. Erityisesti ne olivat rikollisten suosiossa. Niinpä ”suomalaisten veitsien” valmistus ja myynti kiellettiin nimeltä mainiten Neuvostoliiton rikoslaissa vuonna 1935.[5]
Suomalaisen veitsen pohjalta kehitettiin puna-armeijan käyttöön mallin vuonna 1940 tiedustelijan veitsi NR-40 ja armeijan veitsi NA-40, joiden eri mallit olivat Varsovan liiton joukkojen käytössä 1960-luvulle asti.
Puukoista ovat kirjoittaneet kulttuurihistorian kannalta muun muassa Sakari Pälsi (teos Puukko) ja Jukka Kemppinen (teos Puukot). Timo Hyytinen on julkaissut aiheesta useita teoksia, ja Hyytiselle myönnettiin vuonna 1989 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto teoksesta Suuri puukkokirja.[6]
Suomen Kansallismuseon puukkokokoelma on merkittävä. Kauhavalla, joka on puukkoteollisuuden perinteisiä keskuksia ja edelleen vahva puukkopitäjä, on puukkomuseo.[7]