Ragnarr Karvahousun saaga

Ragnarr Karvahousun saaga (isl. Ragnars saga loðbrókar ) on keskiaikainen islantilainen saaga, joka luetaan niin sanottuihin muinaissaagoihin. Ragnarr Karvahousun saagan kirjoittajaa ei tunneta. Saaga on pohjautunut suullisesti välittyneelle kertomusperinteelle. Se kertoo sankarista nimeltä Ragnarr Karvahousu (isl. loðbrók), joka saa puolisokseen Áslaugin, joka on maineikkaan lohikäärmeentappajan Sigurðr Fáfnirinsurman ja valkyyria Brynhildrin tytär. Saaga seuraa Ragnarrin ja tämän poikien sotaretkiä, Ragnarrin kuolemaa kuningas Ellan käärmeluolassa ja Ragnarrin poikien kostoretkeä isänsä surmaajaa vastaan. Tarina Ragnarrista jatkoi elämäänsä myös myöhemmässä kansanperinteessä, esimerkiksi tanskalaisissa, norjalaisissa ja färsaarelaisissa balladeissa.[1]

Käsikirjoitukset ja versiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ragnarr Karvahousun saagasta on säilynyt kaksi erillistä versiota, joita on kutsuttu X- ja Y-versioksi. Näistä nuorempana pidetty Y-versio on todennäköisesti kirjoitettu 1200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Varhaisin säilynyt Y-version käsikirjoitus, Ny kgl.saml. 1824b 4to, on ajoitettu vuoden 1400 tietämille. Se sisältää saagasta erilleen sijoitettuna myös Ragnarrin kuolinlaulun eli runon Krákumál (”Krákan laulu”, ei suom.), joka on todennäköisesti alkujaan laadittu jo 1100-luvulla. Ragnarr Karvahousun saagan X-versio on kirjoitettu todennäköisesti jo noin vuoden 1250 tietämillä. Version teksti on kuitenkin säilynyt vain fragmentaarisena 1400-luvun lopulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa AM 147 4to, jossa runo Krákumál on sisällytetty saagaan. Sekä saagan X- että Y-versio on todennäköisesti kirjoitettu Áslaugin isästä Sigurðr Fáfnirinsurmasta ja tämän äidistä, valkyyria Brynhildristä kertovan Völsungain saagan jatko-osaksi. On esitetty, että näiden kahden version lisäksi olisi ollut myös kolmas ja vanhin versio, joka olisi pohjautunut samaan suulliseen perinteeseen kuin Krákumál.[2]

Ragnarr Karvahousun saaga lähteenä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ragnarr Karvahousu esitetään saagassaan tarunhohtoisena tanskanmaalaisena kuninkaana, joka poikiensa ohella teki viikinkiretkiä myös nykyisen Ruotsin alueelle. Varhaisimmat maininnat Ragnarrista skandinaavisissa lähteissä ovat islantilaisen Ari Viisaan (inn fróði Þorgilsson, k. 1148) kirjoittamassa ensimmäisessä islantilaisten historiassa, joka tunnetaan nimellä Islantilaisten kirja (isl. Íslendingabók), sekä todennäköisesti 1100-luvulta peräisin olevassa runossa Háttalykill (Runomitta-avain, ei suom.). Ragnarr mainitaan myös tekstissä Sögubrot af nokkrum fornkonungum (”Katkelma joidenkin muinaisten kuninkaiden saagasta”, ei suom.), joka on fragmentti nyt jo kadonneesta, tanskan- ja ruotsinmaalaisista muinaisista kuninkaista kertovasta *Skjöldunga sagasta. Skandinaavista latinankielistä historiankirjoitusta edustaneen tanskalaisen kirkonmiehen Saxo Grammaticuksen tanskanmaalaisten alkuperästä ja historiasta kertova Gesta Danorum (n. 1200) mainitsee Regnerus Lothbrogin yhdeksännessä kirjassaan. Ragnarr Karvahousun saagan lisäksi Ragnarrin suvusta kertoo myös lyhytsaaga Ragnarrin poikien tarina (isl. Ragnarssona þáttr), joka on säilynyt 1300-luvun alusta peräisin olevassa Hauksbók-käsikirjoituksessa. Käsikirjoituksen omistaja, lainoppinut Haukr Erlendsson jäljitti Ragnarrin sukupuun kautta omat juurensa lohikäärmeensurmaaja Sigurðr Fáfnirinsurmaan. Keskiajan Islannissa Ragnarr Karvahousun saagaa pidettiinkin todennäköisesti historiana. Saaga kertoi Haukrin lisäksi myös muiden islantilaisten merkkimiesten ja skandinaavisten kuninkaiden muinaisista esi-isistä.[3]

Saagasta kiinnostuttiin myöhemmin gööttiläisen historiankirjoituksen myötä myös suurvalta-ajan Ruotsissa, sillä osa siinä kuvatuista tapahtumista sijoittui Ruotsin maaperälle. Saagan katsottiin kertovan ruotsalaisten tarunhohtoisesta menneisyydestä. Muiden vastaavien muinaissaagojen tavoin Ragnarr Karvahousun saagaa voitiin käyttää suurvaltaidentiteetin rakennusaineena, vaikka osa jo 1700-luvun tutkijoista suhtautui muinaisista sankareista kertovien saagojen lähdearvoon kriittisesti. Ragnarr Karvahousun saaga ilmestyi Ruotsissa vuonna 1737 Eric Julius Björnerin kääntämänä kokoelmassa Nordiska kämpa dater (Stockholm, 1737).[4]

Ote käsikirjoituksesta Harley MS 2278 (1400-l.), jossa on kuvattu, miten tanskalaisten kuningas Lothbrok ja tämän pojat Hinguar ja Hubba palvovat epäjumalan kuvia.

Muiden muinaissaagojen sankarihahmojen tavoin myös Ragnarrille ja hänen pojilleen on etsitty esikuvia todellisista eläneistä henkilöistä. Viitteitä heidän historiallisesta henkilöllisyydestään on haettu esimerkiksi Skandinavian ulkopuolella tuotetuista kirjallisista lähteistä. Ragnarrin hahmon esikuvana on pidetty esimerkiksi 800-luvulla elänyttä, latinankielisissä aikalaislähteissä esiintyvää Reginheriä (myös: Reginerus, Ragenarius, Raginarius tai Ragneri), jonka on kerrottu tehneen sotajoukkoineen ryöstöretken Pariisiin vuonna 845. Nimi ”Lothbrocus” taas esiintyy William Jumiègeslaisen normanniherttuoiden teoista kertovassa teoksessa Gesta Normannorum ducum (n. 1070), ja Adam Bremeniläinen (n. 1076) puhuu ”Lodparchuksesta”. Ei kuitenkaan ole varmaa, viittaavatko Ragnarria tai tämän lisänimeä muistuttavat nimet ylipäätään samaan henkilöön. Varmaa ei myöskään ole se, pohjautuuko Ragnarr Karvahousun saaga kertomuksille todellisesta historiallisesta henkilöstä. Saaga on ennen kaikkea 1200–1300-luvun kirjallinen tuote ja islantilaisten näkökulma menneisyydestä. Vaikka Ragnarr Karvahousu perustuisikin historialliselle esikuvalle, ei Ragnarr Karvahousun saaga välttämättä selkeytä tai todenna millään tavoin tämän esikuvan historiallista identiteettiä.[5]

Ragnarr Karvahousu populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertomukset Ragnarrista ja hänen pojistaan ovat innoittaneet myös taiteilijoita ja elokuvantekijöitä. Vuonna 1958 valmistui Edison Marshallin samannimisen fiktiivisen romaanin (1951) pohjalta tehty elokuva The Vikings, jossa pääosia esittivät Kirk Douglas ja Tony Curtis. Useat strategiavideopelit kuten Civilization III ja IV sekä Medieval: Total War ovat myös saaneet innoitusta Ragnarrin tarinasta. Ragnarr loðbrókin hahmo ja tarina ovat inspiroineet lisäksi 2000-luvulla luotua History Channelin Viikingit -televisiosarjaa (Vikings).

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ashman Rowe, Elizabeth. 2009. Ragnars saga loðbrókar, and the Political World of Haukr Erlendsson Ragnarssonar þáttr. Teoksessa Fornaldarsagaerne: Myter og virkelighed. Studier i de oldislandske fornaldarsögur Norðurlanda, toim. Agneta Ney, Ármann Jakobsson & Annette Lassen.Copenhagen: Museum Tusculanum, 347–360.
  • Busch, Kay. 2004 [2002]. Großmachtstatus & Sagainterpretation. Die schwedischen Vorzeitsagaeditionen des 17. und 18. Jahrhunderts. Vol I: Beschreibung. Väitöskirja. Friedrich-Alexander-Universität Erlangen-Nürnberg (FAU), Philosophische Fakultät und Fachbereich Theologie,
  • Guðrún Nordal. 2001. Tools of Literacy. The Role of Skaldic Verse in Icelandic Textual Culture of the Twelfth and Thirteenth Centuries. Toronto, Buffalo & London: University of Toronto Press.
  • Kanerva, Kirsi. 2015. Muinaista menneisyyttä etsimässä. Saagakäännöksiä ja riimututkimusta Ruotsin suurvalta-ajalta.Teoksessa Kirjoista kokoelmaksi. Kansansivistystä ja kansainvälisyyttä Turun kaupunginkirjastossa 1800–1900-luvuilla, toim. Kaisa Hypén, Leila Koivunen & Janne Tunturi. Turku: Avain, 246–254.
  • McTurk, Rory. 1991. Studies in Ragnars saga loðbrókar and its Major Scandinavian Analogues. Medium Ævum Monographs, New Series 15. Oxford: The Society for the Study of Mediæval Languages and Literature
  • McTurk, Rory. 1993. Ragnars saga loðbrókar. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 519–520.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ McTurk 1993; Simek & Hermann Pálsson 2007, 308–309.
  2. ↑ McTurk 1993, 519; Guðrún Nordal 2001, 313; Simek& Hermann Pálsson, 308–309.
  3. ↑ Guðrún Nordal 2001, 30–34, 312–315; Simek & Hermann Pálsson 2007, 162–163, 308–310, 354–355; Ashman Rowe 2009, 347–348.
  4. ↑ Busch 2004, 7–31, 179; Kanerva 2015.
  5. ↑ McTurk 1991, 1–7, 14–15; Ashman Rowe 2009, 347.

Käännökset ja editiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ragnars saga loðbrókar. Teoksessa Nordiska kämpa dater, käänt. Eric Julius Björner. Stockholm, 1737.
  • The Saga of Ragnar Lodbrok together with The Lay of Kraka, käänt. Margaret Schlauch. Teoksessa The Saga of the Volsungs. New York & London: The American-Scandinavian Foundation & George Allen and Unwin, 185–256.
  • Völsunga Saga ok Ragnars Saga Loðbrókar, toim. Magnus Olsen. København: Møller, 1906-08.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]